Esilukijaksi (Tahdonvoimaa)

Infoboksi:

Niskan retkahdusvamma on kiistelty oirekokonaisuus

Niskan retkahdusvamma voi syntyä viattomaltakin näyttäneen tapaturman seurauksena kaatuessa, pudotessa tai törmätessä. Vammoja syntyy niskan ja kaulan pehmytkudoksiin pään tehdessä piiskaniskumaisen liikkeen nopeasti eteen ja taakse. Tyypillisin tilanne, jossa niska retkahtaa, on liikenneonnettomuus, usein nokka- tai peräänajokolari. Mikä tahansa kovaenerginen voima tai isku niskaan tai päähän voi aiheuttaa retkahdusvamman, oli kyse sitten jääkiekkopelissä saadusta taklauksesta, hevosen selästä putoamisesta, katutappelussa tulleesta osumasta tai sukelluksesta liian matalaan veteen.

Noin 90 prosenttia vammoista on lieviä

Suomessa syntyvien retkahdusvammojen, sekä niiden yhteydessä saatujen aivovammojen, määrää on vaikea arvioida. Osa vammoista jää diagnosoimatta ja hoitamatta terveydenhuoltohenkilökunnan puutteellisen tietämyksen tai skeptisen asennoitumisen vuoksi. Potilaiden kertomiin moninaisiin oirekuvauksiin ei uskota, ja useat saavatkin diagnoosiksi nettisairauden tai ”pöpipään”. Koska hermoston mikrovauriot eivät näy röntgen- eivätkä edes MRI-kuvissa, vamman olemassaolo on helppo kieltää ”tieteellisen näytön puuttuessa”.

Niska on herkkä alue. Yhteydet pään ja selkäytimen välillä kulkevat sitä kautta. Tämän takia niskan retkahdus voi aiheuttaa paitsi kovaa kipua myös neurologia ja neuropsykologisia oireita. Suurin osa potilaista paranee kuitenkin nopeasti ja täydellisesti. Noin 10 prosenttia whiplash-potilaista kärsii vaikeista fyysistä, psyykkistä ja sosiaalisista toimintakykyä alentavista oireista vuosienkin ajan. Unettomuus, tarkkaavaisuushäiriöt, vireystilaongelmat, huimaus ja hermosäryt vaivaavat potilaita jatkuvasti, mutta riittävät harvoin perusteeksi työkyvyttömyydelle. Sitä mitä ei kuvissa näy, ei voi olla olemassa, on liian monien terveydenhuollon ammattilaisten kanta asiaan.

Haasteet diagnosoinnissa, kuntoutuksessa ja korvattavuuksissa

”Kummalliset” oireet laitetaan usein psyyken piikkiin kliinisen näytön puuttuessa. On olemassa myös esimerkkejä, kuinka Kelan ja vakuutusyhtiöiden paperilääkärit ovat mitätöineet muiden alan asiantuntijoiden antamat selkeät whiplash-diagnoosit, ja evänneet niin sairauspäiväraha- kuin vakuutuskorvaukset työ- ja toimintakykynsä menettäneiltä potilailta. Paljon julkisuudessa puidun kiekkomaalivahti Markus Helasen tapauksessa kävi näin. Invalidiliiton Käpylän kuntoutuskeskuksen neurologin diagnoosi täydestä työkyvyttömyydestä joutui romukoppaan, kun hädin tuskin ilman luistimia pystyssä pysynyt mies oli vakuutusyhtiön mielestä valmis kiekkokaukaloon. Asiasta käydään edelleen oikeustaistelua.

Nykyisin vallitseva käytäntö, jossa korvauspäätös perustuu hoitavan lääkärin lausuntoa sen suuremmin kunnioittamatta tai asianomaista kuulematta papereihin, on potilasta nöyryyttävä. Kliinisen todistusaineiston puuttuminen on toki pulmallinen tilanne molemmille osapuolille, mutta vammautumisen todelliset seuraukset, toimintakykyä ja elämänlaatua heikentävä oireisto sekä taloudellinen ahdinko, ovat vain potilaan ongelmia. Psyyke on kovilla miettiessä, millä maksaa hoidot ja kuntoutus, kun rahaa ei tule mistään ja työkykyä ei ole. Entä mistä ammentaa voimaa vakuutusyhtiön, Kelan ja oikeuslaitosten kanssa kiistelyyn? Uusimpien tutkimusten mukaan whiplash-kuntoutujan positiivinen asenne ja usko omaan paranemiseen nopeuttavat retkahdusvammasta tervehtymistä. Positiivisuuden ylläpitäminen on kuitenkin vaikeaa, koska suurin osa lääkäreistä ei myönnä tai tunnista invalidisoivia oireita, vakuutusyhtiöt ja Kela mitätöivät vamman olemassaolon, kuntoutuksesta saa taistella ja korvaus- ja tukipäätöksetkin tunnutaan heittävän nopalla.

Niskan retkahdusvammasta voi kuntoutua

Niskan retkahdusvamma voi aiheuttaa hurjia hermo-oireita, joista paraneminen vie vuosia. Kuntoutusennuste on kuitenkin hyvä, mutta matka kohti terveyttä pitkä ja kivinen.

Jos elämä olisi mennyt suunnitelmieni mukaan, olisin matkustanut huhtikuussa 2008 Aasian lämpöön lomailemaan pitkän työrupeaman päätteeksi. Kohtalo päätti kuitenkin tarjoilla hieman erilaista viihdettä. Viattomalta näyttänyt liukastuminen palaverin päätteeksi vangitsi 27-vuotiaan markkinointialan yrittäjän ja freelancer -kirjoittajan neljän seinän sisälle lähes vuodeksi. Taistelu kuntoutumisen kanssa on edelleen kesken, mutta tunnelin päässä näkyy valoa.

Kaatumisestani on nyt vuosi, ja pystyn tekemään tauotetusti pari tuntia päivässä kirjoitushommia sekä ajamaan altaalle harjoittelemaan. Muiden silmissä toipumista on tapahtunut paljon, vaikkei itsestään siltä tunnu kummallisten oireiden seuratessa toisiaan. Järkyttävistä lähtökohdista on pärskitty pintaa kohti aimo matka. Kun olen itkenyt lohduttomasti päiväkausia peläten, etten koskaan parane, surffaan lopulta blogiini. Siellä voin tarkastella kirjoittamiani tekstejä ja todeta, että edistymistä on tapahtunut. Toki ruutuvihko ajaisi saman asian, mutta haluan levittää tietoa tästä mystisenä pidetystä piiskaniskuvammasta. Siihen blogi on oiva väline.

Vinkki 1:

Mikäli taistelet pitkäaikaisen kuntoutusprosessin kanssa, tee tervehtymispäiväkirja. Meille pitkäaikaissairaille käy helposti niin, että sitä muistaa vain huonot hetket ja oireiden pahenemiskaudet, mutta unohtaa paremmat päivät ja jo kadonneet oireet.

Täydellinen elämäni

Vaikka olen kokenut elämässäni paljon negatiivista, kuten ystävien itsemurhia, pettämistä, läheisten sairastumisia, selkään puukotuksia ja epäonnistumisia pääsykokeissa sekä työssä, ovat viimeiset kuukaudet jättäneet lähtemättömät sirut sieluuni. Klisee ”ilman terveyttä ei ole mitään”, muuttui hetkessä todeksi. Koomista sinänsä, hehkutin äidilleni viikkoa ennen kaatumista, miten kaikki asiat elämässäni olivat vihdoin loksahtaneet kohdilleen. Oli ihana mies, häät ja kesäloma tulossa, takana menestyksekäs vuosi firman puikoissa, yliopistosta kandipaperit kourassa ja gradu aluillaan. Elämällä on kuitenkin tapana tempaista matto jalkojen alta silloin, kun sitä vähiten osaa odottaa.

Siitäkin huolimatta, että viimeinen vuosi on ollut yhtä helvettiä, hämmästyn sitä toiveikkuutta, minkä onnistun kivuista, huimauksesta, tylsyydestä ja rahattomuudesta huolimatta luomaan. Ja vaikka itsesäälin vallassa olen miettinyt monesti, ”miksen voinut kaatua niin, että olisin kuollut” tai ”miksei muhun tullut joku modernin lääketieteen tuntema järkevä sairaus, johon tietäisi kuolevansa, eikä jäisi kitumaan”, niin rakastan elämää liian paljon luovuttaakseni.

Vinkki 2:

Älä pidä terveyttä itsestäänselvyytenä, äläkä suunnittele elämääsi liian tarkasti liian pitkälle. Kun kriisi yllättää, tuntuu pettymys tuhat kertaa pahemmalta, koska sinulla on suhteessa enemmän menetettävää.

Aikaa ajatella

Päästyäni eliittilukioon, sekä myöhemmin yliopistoon lukemaan yhteiskunta- ja kauppatieteitä, saatuani ensimmäisen oikean työpaikan vain 15-vuotiaana, tehtyäni ammattimallin hommia vuosikaudet ja perustettuani menestyvän markkinointitoimiston 23-vuotiaana saatoin sairastuttuani pysähtyä miettimään elämääni ensimmäistä kertaa. Siihen asti olen paahtanut menemään pohtimatta sen suuremmin mitään. Aluksi en nähnyt tilanteessani mitään positiivista. Nyt olen varma, että kasvan tämän kuntoutumisprosessin myötä todella vahvaksi. Lisäksi olen löytänyt itsestäni aivan uusia puolia.

Etenkin avun pyytäminen on ollut minulle aina hankalaa, koska olen ollut tee-se-itse-jos-osaat- ja josset-osaa-niin-opettele -tyyppi. Sitkeänä sisupussina olen hoitanut kaiken valaisimien asennuksista tietokoneen päivityksiin ja auton renkaiden vaihtamiseen. Nyt asiat ovat toisin. Autossa on miehen laittamat talvikumit, ja hän hoitaa myös kauppareissut. Minulla ole voimaa kantaa edes maitopurkkia. Huonoimpina päivinä ruoka on ilmestynyt lautasella sänkyyn, ja lasissakin on ollut pilli valmiina, etten joutuisi päätäni kohottamaan pahimpien hermosärkyjen aikaan. Toisinaan äitini Lahdesta kävi tekemässä ruuat viikoksi ja siivosi kotimme. Aiemmin olisin ollut moisesta vaivautunut, nyt ainoastaan helpottunut.

Itsenäisyys vietiin

Sairauden alkuvaiheessa en uskonut olevani niin avuton, mitä todellisuudessa olin. Eihän kukaan halua myöntää, että itsenäisyys ja omatoimisuus ovat riistetty. Kerrankin koettelin voimiani lähtemällä ostoksille alakerran Siwaan, mutta mieheni haki minut sieltä takaisin autolla, kun jalat eivät kantaneet kotiin. Vuoden sairastettuani suostun hyväksymään, että omatoimisuuteni, itsenäisyyteni ja aktiivisuuteni on viety toistaiseksi. Onneksi olen löytänyt menetettyjen harrastusteni, kuten golfin, yleisurheilun ja Body Pumpin, tilalle uutta ajanvietettä. Luen, bloggailen, teen luovaa ideointia ja allasjumppaan, vaikka olen aina inhonnut vettä.

Toukokuusta asti ainoa liikuntamuotoni onkin ollut vesikävely, jota sain harrastaa aluksi 5 ja nyttemmin 45 minuuttia päivittäin. Vedestä tuli minulle niin tärkeä kuntoutuskeino, että poljin sitä vielä elokuussa kaatosateessa Näsijärven kylmenevässä aallokossa. Syksyn saapuessa oli siirryttävä sisälle, koska herkistynyt hermostoni ei kestänyt kylmää. Niinpä tein erikoissopimuksen takapihan hotellin uima-altaalle, ja kuntoutus jatkuu inhimillisissä oloissa.

Syytän edelleen liukastumisesta omaa huolimattomuuttani. Mitäs lähdin talvella ulos kesätennareissa, puhuin puhelimessa kävellessäni ja kannoin raskasta reppua heikoilla hartioilla ja vielä varoitin muita kaatumasta juuri ennen kuin itse liukastuin. Niin, ja miksen mennyt heti lääkärille, joka olisi osannut diagnosoida vammani oikein? Ruotimista voisi jatkaa loputtomasti, mutta menneisyyttä ei voi muuttaa ja tulevaisuuskin on tuntematon. Vain tämä hetki merkitsee.

Vinkki 3:

On asioita, joille et mahda mitään ja niiden suremiseen ei kannata suunnata energiaa. Muistuta koko ajan itseäsi, että olet menettänyt elämäsi toistaiseksi. Keskity tulevaisuuteen.

Toivo syntyy pienistä asioista

Ensimmäiseen kahteen kuukauteen en pystynyt katsomaan tv:tä, kuuntelemaan radiota, liikkumaan metriäkään tai keskittymään mihinkään. Elin toisella planeetalla seurani fyysiset kivut ja henkinen tuska. Näin 12 kuukauden sairastelun jälkeen pystyn tuijottamaan kyljelläni tv:tä, enkä pelästy enää kovia ääniä. Jatkuva hikoilu ja palelu, vessassa ravaaminen ja sydämen tykytys, eli niin kutsutut autonomisen hermoston oireet, ovat helpottaneet. Alussa kun en tajunnut, kuka tai missä olen ja mitä tein, muidenkaan ihmisten seura ei kiinnostanut. Suljin läheiset ja heidän avunantonsa pois. En halunnut nähdä miestäni, ystäviäni, perhettäni tai työtovereitani, koska he edustivat minulle kaikkea sitä, minkä olin menettänyt - elämääni.

Jossain vaiheessa huomasin, etten ”pudonnut” enää wc- pöntöstä läpi, pystyin lukemaan ilman rivit pomppivat silmissä sekä piipahtamaan ulos minuuteiksi. Keinuttava huimaus loppui ja muuttui tasapaino-ongelmiksi ja epävarmuuden tunteeksi. Muuten oloni oli parempi. Aloin kaivata ihmiskontakteja ja juttuseuraa. Pystyinhän pitkästä aikaa keskittymään muiden sanomisiin ja tuottamaan järkeviä lauseita ”mä haluan kuolla” ja ”mun elämällä ei ole merkitystä” rinnalle. Lähipiirini on ollut korvaamaton tuki kuntoutukseni ajan. Ilman miestäni, perhettäni ja Samanthaa, Mirandaa ja Carrietä sekä blogituttujani olisin ajanut autoni kallioon monesti. Sen verran hirveitä oireita aivohermojen ja selkäydinhermojen äkillinen venytys voi aiheuttaa.

Vinkki 4:

Vakavasti sairas ei ole ihanteellisin puoliso, työkaveri tai ystävä sillä hetkellä, kun hätä on suurin, eivätkä muut sitä sinulta odotakaan. Lähipiirin lisäksi kannattaa etsiä samassa tilanteessa olevia tai samasta vammasta parantuneita tukijoukkoja.

Nuo kummalliset oireet

Kuten lukuisilla muillakin niskan retkahdusvamman saaneilla, myös minulla alkoi hervoton lääkäri- ja tutkimusrumba maaliskuussa 2008. Muistan istuneeni tuntikausia ruuhkaisessa ensiavussa ja silloinkin tunsin putoavana penkin läpi. Silmissä vilisi salamat, korvat huusivat kuin tuomiokirkon kellot ja enkä pystynyt nielemään. Lopulta pyörryin penkille ja pääsin jonon ohi lääkärille vain kuullakseni, että olen luulosairas tai burn-outissa.

Vain 10 prosenttia retkahdusvamman saaneista kärsii pitkittyneistä, työkykyä ja elämänlaatua heikentävistä hermoperäisistä oireista, joten minunkaan tuntemuksiani ei osattu diagnosoida. Ja koska oireet ilmestyivät vasta viikkojen kuluttua kaatumisesta, eivät lääkärit enkä minä itsekään osannut yhdistää niitä kaatumiseen. Selitykseksi oudolle ololleni tarjottiin jännitysniskoja, hyvänlaatuista asentohuimausta, paniikkihäiriötä ja burn-outia. Totesipa yksi neurologi suoraan päin naamaa: ”Hullu sinä olet”. En ollut. Koska röntgen- ja magneettitutkimukset, verikokeet ja muut testit osoittivat terveen merkkejä, olin vain mysteeri hirveine oireineni. Yrittäjä ja opiskelija kun olin, niin oireet ne oli helppo laittaa psyyken piikkiin.

Vinkki 5:

Jos lääkärisi sanoo sinulle, että kuvittelet oireesi, vaihda lääkäriä. Älä tyydy arvailuun, vaan vaadi diagnoosi ja kuntoutussuunnitelma.

Apua saa, jos sitä osaa etsiä

Modernille koululääketieteelle ominaisesti terveydenhuoltoalan ammattilaiset keskittyivät murtuneen kyynärpääni tutkimiseen. Se oli helposti diagnosoitu ja hoidettu, toisin kuin oudot neurologiset oireet sekavuudesta huimaukseen, kokovartalokipuihin ja autonomisen hermoston sekoiluihin. Käsi parani parissa viikossa, mutta venähtänyt hermokudos palautuu 1-2 vuodessa jättäen joitain oireita rikkoutuneen sielun seuraksi. Koska moderni koululääketiede ei osannut minua auttaa, aloin ottaa itse asioista selvää. Tutustuin satoihin ulkomaisiin hermo-oireita käsitteleviin tutkimuksiin ja löysin nopeasti netin keskustelupalstoilta kohtalotovereita. Pian tiesin itse, mikä minua vaivaa, mutta haasteeksi muodostui vammaan uskovan ja asiansa osaavan lääkärin löytäminen. Omien ja kohtalotovereideni kokemusten perusteella Suomessa on vain muutamia fysiatreja ja neurologeja, jotka

uskovat vamman olemassaoloon ja osaavat ohjata potilaat oikeisiin hoitoihin.

Kerran kännykällä netissä surffaillessani kohtalo heitti tielleni Craniosacraaliterapiaa (CST) antavan fysioterapeutin yrityksen nettisivut. Samassa paikassa toimi myös fysiatri, joka oli erikoistunut niska- ja selkävammoihin. Lukuisten sattumien summana sain peruutusajan fysiatrille, ja hän vahvisti epäilyni hermokudosretkahdusvammasta. CST-terapia, jonka vaikutus perustuu aivo-selkäydinnestejärjestelmän kevyeen manipulointiin, aloitettiin pari kuukautta kaatumisen jälkeen. Sen ansiosta tasapainoni on parantunut huomattavasti ja herkistyneet aistini ovat palautumassa normaaleiksi. Siedän paremmin liikkuvaa kuvaa ja kovia ääniä, ja niskakin liikkuu sivuttain. Jokapäiväiset kivut ovat vähentyneet, ja olen saanut vähän energiaa ja elämäniloa takaisin. Jaksan kävellä joitain satoja metrejä ja pystyn istumaan puolisen tuntia ilman, että hermostoni saa sätkyn. Kunto kohenee etanan vauhtia.

Ilman yhteiskunnan tukea

Joudun maksamaan omasta pussista kaikki fysioterapiat, koska vakuutusyhtiön ja Tapaturma-asioiden muutoksenhakulautakunnan mukaan laivaseminaarissa koulutusaikana sattunut onnettomuus ei ollutkaan työtapaturma ”yleisiin elämänkokemussääntöihin” nojaten. Mitä se sitten tarkoittaakaan? Myös Kela lopetti ansioon sidotun päivärahan maksamisen kolmen kuukauden jälkeen, koska heidän paperilääkäreidensä mielestä olin täysin työkykyinen jo elokuussa. Pystyin elo-marraskuussa ist­umaan koneella 5 minuuttia kerrallaan ja työpaikalleni en edes päässyt huimauksen ja särkyjen takia. Nuo korvauksista päättäneet ”asiantuntijalääkärit” Kelassa eivät ole minua nähneet, ja hoitavan lääkärin lausunnoilla työkyvyttömyydestäni ei ollut mitään arvoa. Onneksi on auttavaiset vanhemmat ja mies, ja tämänkin artikkelin kirjoitin sujuvasti makuulla puhelimen Office-ohjelmalla. Myös osa jutun kuvista on otteita puhelimeen tallettamastani sairaspäiväkirjasta.

Vinkki 6:

Suurin osa kohtalotovereistani ei ole saanut oikeaa diagnoosia tai asianmukaista hoitoa, vaan luonto on hoitanut monissa tapauksissa tehtävänsä ja se on hidasta. Ole siis aktiivinen ja ota selvää sairaudestasi, jotta saat oikeaa kuntoutusta.

Kuntoutuksen kanssa ei juosta

Whiplash-potilaan ennuste on yleisesti hyvä. Kun kyse on hermovammasta, paraneminen voi kuitenkin kestää vuosia. Itse odotin kolme kuukautta yhden yön ihmettä ja petyin. Whiplashin kuntoutus on sitkeyttä ja kärsivällisyyttä vaativaa puurtamista. Mutta parasta on, että tästä voi kuntoutua, jos vain löytää osaavan lääkärin ja hyvän fysioterapeutin. Muistan ikuisesti fysioterapeuttini lohduttavat sanat tavatessani hänet ensimmäisen kerran: ”Tulet elämään rankan vaiheen. Luota paranemiseen jokainen päivä. Outo olo kuvaa tätä sairautta täydellisesti. Sinun ei tarvitse pelätä. Meillä on pitkä tie edessä, mutta saamme sinut kuntoon”. Näitä lauseita olen toistellut itselleni joka päivä.

Etanan elämää

Neljä ensimmäistä kuukautta elin fysioterapeuttini ohjeesta ”etanan elämää”, jotta hermostoni rauhoittuisi. Makasin siis selälläni ja tuhlasin aikaa olemalla. Pystyasennossa minua huimasi jatkuvasti, joten kodista ei tarvinnut poistua. Pian seinät alkoivat kaatua päälle, koska olinhan ennen onnettomuutta ollut superaktiivinen ja meneväinen nuori nainen. Kun vihdoin sain fysioterapeutilta ”luvan” elää, se olikin pelottavaa. Huimaus invalidisoi ihmisen täysin. Tajusin, etten pääse siitä eroon, jollen vain ala siedättää sitä.

Heinäkuussa vedin ensimmäistä kertaa lenkkarit jalkaan ja lähdin kymmenen metrin kävelylle vanhempien takapihalle. Samalla opettelin käyttämään kroppaani uudelleen pienten kotihommien merkeissä. Hiljalleen määrää lisäten olen opettanut vartaloni istumaan, seisomaan ja kävelemään uudelleen. Marras-joulukuussa, 8 kuukautta onnettomuuden jälkeen, tein jo muutaman tunnin päivässä töitä kotona. Toimistolle en uskaltanut lähteä, koska siellä ei ollut omaa sänkyä, johon voisin kömpiä huimauksen yllättäessä. Marraskuuhun asti paranemiseni olikin nopeaa, kunnes kerran fysioterapiasta tullessani peruutin naapurin autoon. Sen seurauksena hermostoni säikähti uudelleen, kivut tulivat takaisin, makasin sängyn pohjalla 8 viikkoa ja kuntoutukseen tuli pari kuukautta takapakkia. Kyllä tässä hyviä hermoja vaaditaan.

Pienet ilot

Tätä kirjoittaessani on helmikuu 2009, ja oloni on jälleen kohenemassa. Eihän alemmaskaan voi vajota! Craniosacraaliterapia jatkuu kerran kuussa, ja olen saanut lisää voima- ja koordinaatioharjoitteita, jotka teen kolmesti päivässä. Odotan innolla kevättä ja Näsijärven aaltoja kuumina kesäpäivinä. Kotona höpsöttelen mieheni kanssa, vaikka toisinaan se tarkoittaakin kaksin katon tuijottamista. Kokopäivätöistä murehdin vasta, kun kuntoni sallii. Opintojen päättäminen, mökkeily, harrastaminen ja hauskanpito ovat suuria unelmia, jotka toivottavasti täyttyvät joskus. Jos unohtaa sen, että koko elämäni, talouteni, ystävyyssuhteeni, työmahdollisuuteni ja välillä parisuhteenikin ovat olleet kaaoksessa kohta vuoden, voin hyvin. Kuntoudun hiljalleen, osaan nauttia elämän pienistä iloista ja enkä enää koskaan pidä terveyttä itsestään selvyytenä.

--

Meinasin lopettaa tän, että tämä on todennäköisesti viimeinen artikkelini, jollei pääkiristys helpota 12.2. Nyt tyydyin kirjoittamaan ton vielä toiveikkaasta näkökulmasta. Saa kommentoida, Ei ole oikoluettu vielä...

Lisätiedot ja lähteet:

Timo Miettinen, väitöskirja: Whiplash injuries in Finland. Incidence, prognosis and predictive factors for the long-term outcome. (Niskan retkahdusvammat Suomessa. Pitkäaikaiset oireet ja ennustavat tekijät), 2006.

Gunilla Bring: Whiplash-associated injuries and disorders, 2000

Web: gupea.ub.gu.se/dspace/bitstream/2077/4241/1/ah2000_13.pdf

Suomen Kivuntutkimusyhdistys ry:n 10-vuotisjuhlakokouksen esityksiä:
Karl-August Lindgren ja Timo Miettinen: Niskan retkahdus – Hetken riesa vai ikuinen kärsimys?

http://www.suomenkivuntutkimusyhdistys.fi/Julkiset_tiedostot/Kipuviesti/kipuv106_niskretkah.pdf

Likkenneturvan web-sivut

http://liikenneturva.magazine.fi/fi/turvalaitteet/paantuki/whiplash_niskavamma.php

Keskustelua ja vertaistukea:

http://taistelijat.blogspot.com

http://p3.foorumi.info/niskavamma/index.php?sid=2ed2f0cf80f3e44699334bdf023e48da