Vuodenaika vaihtuu, paska jatkuu (Tahdonvoimaa)

Siinä se taas on. Talvi. Masentavaa. Tulin juuri altaalta ja totesin, että niin se on kohta vuosi mennyt ja tyttö samassa tilassa. Enää 2 kuukautta siihen, että kaatumisesta on 12 kk:tta. Edistystä ei ole tapahtunut enää syyskuun-lokakuun jälkeen. Nyt on turha enää toivoa paranemista.

Hermosto toimii suht jees, mutta tuntohäiriöt ja kipu/jumipaikat on ihan samanlaisia, kuin syyskuussa altaalle mennessä. Vajoaa, vajoaa, vajoaa. Korva huutaa, leuka on kipeä oikeelta. Samat kohdat, jotka loukkasin silloin 03. Ymmärrettäväähän se on, ettei hermo toivu toista kertaa samanlaisesta, tai oikeastaan pahemmasta, vammasta. Mä ylioptimistinen uskoin olevani tilastopoikkeama. Ja petyin taas. Niinkuin aikaisemminkin kirjoitin, niin toi ylioptiminen asenne on hyvä, jos sulla on vamma, mistä todella voi parantua.

Mitähän sitä sit tekis nk. elämällään? Enpä uskonut joutuvani tätä miettimään 27-vuotiaana, mutta nyt alkaa olla pakko myöntää faktat. Vaikka kuinka haluan uskoa jotain muuta, niin joka kerta kun tulen altaalta, olo on vaan samanlainen. Vetää kyllä aika surulliseksi ja tulee väistämättä mieleen, kannattaako sitä ees käydä läträämässä, kun ei se johda mihinkään. Kai se on hyvä pitää kuntoa yllä mutta ei se mua paranna. Päin vastoin, tulee vaan surullisemmaksi, kun huomaa, että harjoittelukin on turhaa. Mä vaan vajoan, vajoan ja vajoan, koska kalvot antaa väärää tietoa maan sijainnista ja kropasta suhteessa siihen. Ei ole auttanut siihen hoidot eikä treenit.