Mää räjähdän kohta (Fedja)

Hyvin menee täälläkin TV, kuten tiedät.

Mää räjähdän kiukusta. Räjähdän, oikeasti. Hajoittaisin tän kämpän huonekalut, seinät ja verhot, jos olisi vähän enemmän kuntoa.

Meinasi lähteä lasit lentoon. Sirpaleitten korjaaminen ei kiehtonut, niin vaihdoin Tupperwaren muovitörppöön ja vesipulloon. 3dl törpöstä kyllä tuli aika hyvät äänet, varsinkin kun pomppi 1.5m korkealle seiniin, niin, etten kehdannut enää jatkaa, kun naapuriin kuuluu varsin hyvin äänet.

Vankila. Ahdistava vankila. Mää en parane. Tuo kalvorepeämä mikä lienenkin on niin hankala, ettei mulla ole mitään toivoa. Ei mitään. Mää kierrän samaa ympyrää oireiston kanssa. Jos tuolla ylhäällä pikkusenkin höllää kireys, niin kohta se on suojattu liikkumattomaksi jälleen. Ja jäljelle jäävä kireys ja paine hoidon jälkeenkin on päässä niin kova, ettei hyvä tosi. Hoidon vaste kokonaisuudessaan aivan olematon. Hoidosta tulee vaste, muttei pidemmäksi aikaa kuin tunniksi hoidon jälkeen. Ei mulla ole mitään konstia tuolle vammakohdalle tuolla yläniskassa.

Tällaista elämää. Ihan älytön. Täällä vankilassa. Ihan sama mitä teen, kun ei mikään auta. Ei mikään.

Nyt olen päättänyt, että mun ei enää tarvi olla positiivinen. 11 vuotta olin. Sitten on alkanut rakoilemaan, nyt oikein toden teolla. Nyt ei tarvi tehdä mitään terveytensä eteen, ei fyysisen eikä psyykkisen, jos ei huvita. Ei tarvi nousta sängystä ylös, jos ei huvita. (Vaikka tänään kyllä lopulta pakotin itteni lyhyelle kävelylle). Saa olla rauhassa niin pohjalla, kun huvittaa. Tuijotella kaivon pohjaa. Ja miettiä rauhassa, että huvittaako sieltä nousta vai jääkö sinne loppuelämäksi. Ajatukset saa olla niin mustia kuin ikinä. Ei tarvi jaksaa mitään, jos ei jaksa.

Järjestän Negatiivisen ajattelun -kurssin. Tervetuloa. Ei osallistumismaksua.