Eipä ole mitään sanottavaa (Tahdonvoimaa)

Nyt alkaa loppua sanottavat, joten kirjoitellaan diipadaapaa. Tampereella on tullut koko päivän vettä. Ja koko yön satoi kanssa. Valvoin ainakin seiskaan. Juuri kun oli nukahtamassa, Lady in Pink alkoi koodailla. Hän oli herännyt. Vaihdettiin siinä pari sanaa paskasta elämästämme ja sit kävin nukkuun.

Nukuin johonkin 15 asti ja työstin eilen aloittamani artikkelin loppuun. Sitten kiltisti hinkkasin liikkeet kolmesti päivässä, vaikka se tuntuu turhalta. Vaikka eilen tuli istuttua/seisottua jonkin verran, niin pää ei sipannut. Sen huomaa kyllä, että niskasta on viimeinenkin voima kadonnut maatessa. Oikein tuli lihakset kipeeksi, kun joutuivat kannettelemaan nuppia. No, ihan hyvä. Ainakin saivat treeniä.

Tänäänkin jatkoin samaa linjaa ja istuskelin niin kauan, kun hyvässä asennossa jaksaa olla. Totesin, että läppärin käyttö vaakatasossa pitää lopettaa. Se provosoi niskaa pahemmaksi. Niin, sekin... Ei pää vieläkään normaali ole, vaan hermot on ärtyneet ja tuntuu edelleen painavalta. Puristus ja kiristys on mennyt pois. Lähinnä ohimot ja takaraivo on painavat. Oikea pahempi. Samoin alaselkä on ihan tikissä. Koko systeemi siis painunut kasaan. Ei jaksa kantaa päätä ja kroppaansa.

Sanomattakin on selvää, että koukistajia ei pysty tekemään. Huomenna, jos pää on hyvä, menen altaalle, vaikka kärsisin siitä seuraavat 3 viikkoa. Sillä saa tukea niskaan ja aineenvaihduntaa alueelle, kun koukistajia ei voi tehdä.

Kai se täytyis velloa pari päivää vaan sängyn pohjalla ja kattoa auttaako, kun niska sais levätä täysin. Se vois viedä loputkin oireilut pois. Tai sitten ei. No, lääke auttaa pahimpaan kivistykseen. Pärjään, vaikkei pää normaali olekaan. Katotaan sit joulun jälkeen lekurin kanssa sitä hevoskuuria.

Kynttilä muistuttaa joulusta hyllyn päällä. Muuten ei joulufiilistä tähän taloon tule. Onneksi on niin kurja talvi, niin ei edes ole sellainen White Christmas -meininki muutenkaan. Miettikää kohta on mennyt 8 kuukautta kaatumisesta. Kyllä voi pienestä tipahtaa taivaasta helvettiin. En voi olla miettimättä, millaistakohan elämäni olisi, jos en olisi kaatunut? Olisikohan burn-outissa vai puksuttaisin tasaisen varmasti duunissa ja koulussa eteenpäin? Vai alkanut hetken mielijohteesta äidiksi? Se hyvä puoli tässä 'laman' aikaan sairastamisessa on, että kuvausrintamalla on ollut tosi hiljaista. Ei harmita niin paljon! Ja mikäs täs on maatessa ja musaa kuunnellessa, jos ei vaan sattuis aina johonkin. Laskin just mielessäni, että jos tästä päivästä eteenpäin en saisi rahaa mistään, niin pärjäisin maaliskuu-huhtikuuhun vallan mainiosti, kun en maksa vuokraa. Eli siihen asti voin sairastaa ja sitten on oltava terve. Se ois sitten tasan vuosi.