Johan nyt on (Tahdonvoimaa)

Olen tässä suurimman osan päivästa lepuutellut huomista fyssaria ajatellen. Hän pystyy auttamaan paremmin, kun ei ole ihan tikissä sinne mennessä. Tai enhän mä sillain 'jumissa' ole ollut tosta koko putkesta enää vähään aikaan. Tosin olenhan mä aika rennosti ottanutkin. Se on ollut mukava huomata. Samoin autonominen hermosto on rauhoittumaan päin. Se harvoin kilahtelee enää, kun rauhassa ottaa. Kun nyt sais vielä pään pysymään kurissa, niin pääsis altaalle ja hinkkaan harjoituksia. Siinä ne positiiviset asiat sitten olikin.

Pää tuntuu edelleen sellaiselta haperolta ja kovalta koppuralta ja illalla alkoi yhtäkkiä huimata ja tuli ihan hönö olo. Ehkä sen aiheutti se ping, joka kuului nupista viime kerran hoidon jälkeen. Tai sit pää on vaan pudonnut rankaan, kun on nyt ollut enemmän pystyssä ja tehnyt kaikkea. Täytyykin muistaa mainita pingistä huomenna... ;)

Joulut taitaa mennä kuitenkin täällä Tampereella miehen kanssa kahdestaan. Tai ehkä sitä sit voisi mennä miehen porukoille Kangasalle, kun on paljon lyhyempi matka. Kotiin ois niin kiva mennä mutta ongelmana on matkustaminen. Vaikka kulkis matkan vaakatasossa, niin ei viittis ottaa sitä riskiä, että sitten on huono olo taas viikon. Ihmiset ei jotenkin tunnu ymmärtävän sitä, että tällaiselle tasapainovammaiselle ongelma on myös uudet paikat, tavaroiden paikat, käytännöt. Jos olo on muutenkin sellainen epävarma, niin inhottaa mennä vieraaseen paikkaan. Kun kaikki huomio menee siihen, että pysyy pystyssä sekä oman kehon hallintaan, ja käytännöt on tullut tutuiksi, niin tuntuu vaikealta yhtäkkiä olla toisessa paikassa.

Täytyy katsoa vielä lähempänä, mikä on vointi. Sen mukaanhan tässä täysin elellään. Mutta sen oon päättänyt, että tammikuusta alkaa taas duunit. Teen vähän kerrallaan ja aluksi himassa, kun nyt toi C6 kestää istumista, niin pystyy jo keskittymäänkin jotenkin. Tuo oli se kolmas positiivinen juttu.

Yli kaiken vaan pelkään, että tuolta yläniskasta on jotain rikki, koska en millään meinaa päästä noista tasapaino-ongelmista/epävarmuudesta eroon. Ja se on kaikista pahin vaiva, mitä voin tästä kuvitella jäävän. Se rajoittaakin koko mun liikkuvaisen elämän. Onneksi huimauksella on erinomainen taipumus korjaantua itsestään, siis sikäli, ettei se ole aivo/aivorunkoperäistä. Ja sitähän ei tiedä kukaan.

Tuntuisi kyllä oudolta, että olisin onnistunut rikkomaan aivorunkoni ilman yläniskan näkyvää traumaa, kun neuraalikudosvammakin diagnosoitiin alarankaan, mutta kukas noista osaa sanoa? Aivokalvojen venytys ja muut niskan pehmytkudosten vammat aiheuttaa samalla tavalla huimausta/dizzinesiä. Turha arvailla. Täytyy vaan elää ja kattoa. Ajan kanssahan se selviää. Ja mä aina muistan ne kaksi naista, joista toiselta, jolta murtui kuitenkin C1 (puristi ydintä sen verran, että oli halvausoireista) sekä sen toisen tutun, jolla murtui densin tappi ja oli venähtänyt tosi pahasti ligamentit. Molemmilla tasapaino on melko hyvin korjaantunut. :)

Nyt lähden lämmittään kuumaa glögiä itselleni.