Sairaat väliinputoajat hyvinvointivaltiossa... (Lady in Pink)

Tahdonvoimaan viime tekstiin liittyen, ei voi muuta sanoa kuin voihan vitun perse tota kelan touhua... toi on aivan käsittämätöntä. Tuntuu niin väärältä, että ihmiset jotka ovat muutenkin aivan jaksamisensa äärirajoilla SAIRAUTENSA kanssa niin joutuvat vielä lisäksi taistelemaan siitä, että millä sitä eläisi ja kustantaisi kaikki lääkäri-, lääke ym. kulut normaalikulujen lisäksi. Toi on jotain niin uskomatonta...

Samaiseen aiheeseen liittyen satuin tossa lukemaan kirjan Hyvinvointivaltion lupaukset ja kohtuuttomat tapaukset. Oli muuten aika älytöntä luettavaa. Täynnä tapauksia siitä miten sairaat ihmiset joutuvat taistelemaan usein kuukausia ja jopa vuosia jonkun tuen puolesta ja loppujen lopuksi kirjan tapauksista 89% sai hylkäävän päätöksen. Näitä päätöksiä oltiin sitten Kelassa perusteltu mm. yhteiskunnan määrärahojen pienuudella ja sillä, ettei sairaus täyttänyt tiettyjä kriteerejä, jotta tuki voitaisi myöntää. Mukana oli myös paljon ammattilaisten harjoittamaa itsesensuuria ja portinvartiointia sekä täysin lainvastaisia päätöksiä. Jo se, että sairauden johdosta ihminen joutuu väliinputoaja-asemaan, ei pitäisi olla perustuslain mukaan mahdollista.. mutta kappas, käytännössä se onnistuu. Kirjasta löytyi useita tapauksia, jossa potilaalle ei oltu myönnetty mitää tukia, koska hän ei yksinkertaisesti kuulunut minkään tuen piiriin. Tämän ei pitäisi olla mahdollista, mutta näköjään se on. Millä tällaiseen tilanteeseen joutunut ihminen elää? Vain läheistensä avustuksella...

Mielenkiintoista on myös se, että edelleen Kelassa vallitsee näkemys, jonka mukaan vammat, jotka eivät näy ulospäin eivät ole työkyvyttömyyttä aiheuttavia ongelmia. Tähänhän kategoriaan kuuluvat juuri myös sellaiset hermostosairaudet, jotka eivät kuvissa näy, whiplash, fibromyalgia, selkäkivut yms. sairaudet mukaan lukien psyykkiset sairaudet. Mielenkiintoista on, että jos tukea hakeva oli itse raahautunut Kelaan selvittämään asiaa niin päätös oli 90%:n varmuudella kieltävä, koska "henkilöhän on terve kun hän kykeni tännekin tulemaan". Eli ei auta asioida paikan päällä esim. tällaisessa Tahdonvoimaakin tilanteessa. Jos ei ole ulospäin näkyvää vikaa, ei tukea useinkaan saa. Aivan järkyttävää.

Paljon tarvittaisiinkin tieteenalat ylittävää asiantuntijuutta ja kokonaisuuksiin katsomista. Usein toistuvat ja tutut tapaukset Kela pystyy hoitamaan mekaanisesti ihan ok, mutta jos vastaan tulee vieras ongelma, josta ei juuri tiedetä, heitetään hanskat tiskiin. Järkyttävää, mutta kirjan tapauksista ennen "vain" fyysisesti sairaat ihmiset sairastuivat pahoin myös henkisesti kun jäivät ilman tukea ja näin ollen joutuivat joka päivä taistelemaan sen kanssa miten elävät. Tähänkö ollaan siis tultu, että fyysisesti sairaista ihmisistä tulee masentuneita, ahdistuneita ja itsetuhoisia sen takia, että Kela evää heiltä mahdollisuuden elämiseen?

Laitan tähän yhden esimerkkitapauksen, joka ylitti täysin ymmärrykseni. Tämä on tosiaan vain yksi monista kirjan esimerkeistä...

32-vuotias Mikko on saanut tapaturmaisesti aivovaurion vajaa vuosi sitten, hän on sairaalahoidossa ja tarvitsee apua kaikissa toiminnoissaan. Syömistä on valvottava, ja Mikkoa on myös syötettävä, sillä hän saa vain muutaman lusikallisen ruokaa itse suuhunsa. Mikko tarvitsee nostamisapua, jalat eivät kanna. Vaipat ovat käytössä. Mikko jaksaa istua pyörätuolissa kolme-neljä tuntia kerrallaan. Muutaman sanan Mikko kykenee myös puhumaan, hän tunnistaa omaiset ja läheiset, jotka käyvät päivittäin sairaalassa. Mikko on käynyt myös yhden tai kahden vuorokauden kotilomilla lähinnä ädin avustamana. Omaisten tavoitteena on vuorohoito sairaalan kanssa. Näitä mahdollisuuksia selvitetään.

Koska Mikolla oli sairauslomia jo ennen tapaturmaa, hänen sairauspäivärahaoikeutensa päättyi puolen vuoden kuluttua tapaturmasta. Tilanteeseen liittyy moninaisia huolia. Lääkärinlausunto toistaiseksi jatkuvasta työkyvyttömyydestä kirjoitettiin juuri ennen sairauspäivärahakauden päättymistä ja eläkepäätöstä ei vielä kuukaudessa ole tullut. Viranomaisena Kela on kehottanut Mikon omaisia ilmoittamaan Mikon työvoimatoimistoon työnhakijaksi. (Metteri 2004.)

Että näin. Onko meidän ihanainen hyvinvointivaltio oikeastaan enää hyvinvointivaltio?
Samaa pohdittiin myös kirjassa. Voidaanko Suomea enää pitää hyvinvointivaltiona, kun meillä leipäjonojen ja marginaalisen toimeentulotuen rooli on korostunut, terveydenhuollon rahoitus on minimitasoa, sairasvakuutus on heikko ja kun kansaneläkettä ja sairasvakuutuksen päivärahaa ei enää makseta edes kaikille? Tässäpä mielenkiintoinen asia pohdittavaksi.