Yötöiksi (Tahdonvoimaa)

Innostuin kirjoittelemaan artikkelin mielenkiintoisesta nousevasta bändistä ja yötöìksi meni. Nyt sain readyksi. Se niin hidasta ensin kännyllä vetää vedos, sitten tehdä koneella kyljellään eka kunnon versio ja viimeistely kotikoneella. Jatkuvaa dokumentin pyöritystä ja siirtoa jne.

Kännykällä kun ei näe teksti-, eikä merkkimääriä ja ruutu on niin erilainen, niin myöskään näköarvioon ei voi luottaa. Myöskään officestä tuttuja pikanäppäinkomentoja ei ole.

Kyllähän tällä tekstiä tuottaa mutta ei se hirveen nopeeta ja miellyttävää ole. Jos olisi 'sellainen tavallinen kirjoittaja', eikä niinkuin meitsi supersormi, niin teksti ei valmistuis ikinä. Kyllä varmaan aika säälittävä tapaus olen kännyköineni ja vaakatasoläppäreineni.

Ei sitä edes itse tajua, kuinka dorkalta tämmöinen tasapainovamma saa ennen niin fiksunoloisen ihmisen näyttämään. ;) Oikein säälittää kattella omia ystäviä, miestä ja perhettä. kun niistä näkee, kuinka ne kärsii, kun näkevät mut tässä tilassa ja kukaan ei voi tehdä mitään. Tulee sellainen tunne, että sen lisäksi, että pitää huolen itsestään, täytyy alkaa tsemppaamaan muita. Kaikki sanoo mulle koko ajan, eikö toi ikinä lopu? Kauan toi voi kestää jne. Ja mä hoen vastauksena aina samaa: en tiedä, eikä voi olla edes varma, paraneeko ikinä. Ja sitten ne ihmiset vasta epätoivoiselta näyttää. Monet kieltäytyy kokonaan kuuntelemasta faktoja ja eihän se nyt itteskään hirveen hilpeä ajatus ole, kun tietää, mihin se johtaa. Mutta itse kun rämpii paskassa koko ajan, niin on sinut sen kanssa, ettei elämässä ole laatua, eikä edes odota muuta kuin että selviää päivän kerrallaan. Muille tämä vamma konkretisoituu vaan silloin, kuin he tapaavat mut ja se on varmaan tosi karmeeta...

Mutta kyllä hymyilytti, kun naapurin mies kävi tossa 1-vuotiaan kanssa pyörähtämäs tuomassa autotallin avaimet ja siinä turistiin sitten 20 minuuttia niitä näitä. Varmaan neljä kertaa meinasin vaistomaisesti kaapata pikkuisen syliin, kun olen tottunut noita mukuloita käsitteleen. Sitten viime hetkellä muistin, että niin joo, eipä nostellakaan... Tuli vähän sellainen lisävitutuksen maku, kun tajus, ettei ehkä koskaan pysty hankkimaan ja hoitamaan omaa lasta. No, sillehän ei sit voi mitään, turha surra. Yhtä hyvinhän sitä voi olla hedelmätön paska, joka ei ees sais lasta. Oon kyllä monesti miettinyt, kuinka hirveetä, jos tässä olisi vielä pikkuinen hoidettavana. En pärjäisi mitenkään.

No, ainakin alakerran pojat on nyt onnellisia, kun ne sai pannaria! Ystävän kanssa syötiinkin sitten se toinen. Minä 90 prosenttia ja hän 10. ;) Tekijän etuoikeus...

Nyt, hyvät yöt. Toimittaja lopettaa työt.