Nyt on pyykit kuivumassa (Tahdonvoimaa)

Fysiatri ois tyytyväinen, kun olen ollut tänään kunnolla jalkeilla. Laittanut pyykit päältä täytettävään koneeseen, ottanut ne sieltä ja vähän siistinyt paikkoja, kun Isä Lavin ja Musti ois tulossa kyläileen sunnuntaina. Tiedän, ei kotijoukkoja varten tartte siivota, mutta halusin tarkoituksella vähän olla aktiiviinen. Musti aattelee taas, että nyt se vetää ittensä piippuun, mutta älä huoli, en vedä. Ei jaksa maata kahta viikkoa!

Kehokin on ihan hassu. Jotenkin tuntuu, että se jyskyttää kohti terveyttä, koska ei enää kiristä mistään, paitsi C0:sta, missä on sitä ylimääräistä. Kaiken järjen mukaan hermosto ois menossa parempaan silloin, kun ei kinnaa, mutta on tosi outoja fiiliksiä matkan varrella. Enemmänkin se on noista vanhimmista vauriokohdista (lonkka, C7 ja korvat) sellainen ihmeellinen 'pehmeän' tuntuinen. Ihan kuin sieltä puuttuisi jotain, joka antaa kyseiselle kohdalle sellaisen jämäkkyyden. Ja sitten se hakee tuen liikarasituttuaan niin, että heittää kalvon/hermokudoksen (mikä lie?) kireelle noista kohdista. Ei tajua... Ihan sellainen tunne, että periaatteessa menee parempaan, mutta jotenkin ei osaa olla tälläisessä kehossa ollenkaan. Ehkä se todella johtuu siitä, että on ollut 5 vuotta ydin enemmän ja vähemmän paineessa. Olo on semmoinen kumman letkunketku. Ihan kuin entiset sementit olisi nyt semmoista joustavaa elastaania. Siis ilmeisesti toi on hyvä, mutta en vaan meinaa tottua tohon millään. Sen verran vielä valskaa noita pahiten vaurioituneista kohdista, ettei oikein osaa 'nauttia' siitä, ettei kiristä mistään. Tuntuu vaan hassulta.