Mikään ei ole karmeampaa kuin odottaa sängyn pohjalla fysioterapeutin aikaa tietäen, että siihen on ihan helvetin monta päivää. Sitä miettii, että miten mä tuhlaan kaiken sen ajan, kun olen hereillä?
Ja tiedän, että ensi viikolla sitä ei pysty edes kunnolla nukkumaan, niin mitäs sitten tehdään? Kyllä tämä on niin pirun kuluttavaa. Nyt kun muuten alkais olla jo suhteellisen hyvä olo, niin ärsyttää, että treenaus tyssää taas yli viikoksi ja joutuu kärsimään taas ihan turhaan henkisesti. Kun ois taas tietänyt, että yläniska pettää, niin fyssari ois voinut sitä vähän nostaa, mutta ei sitä tiedä. Se vaan yöllä menee itsestään. Ja nyt siitä kolauksesta varmaan osittain.
Kyllä väistämättä tulee mieleen, että loppuukohan tämä oikeasti koskaan? Tai loppuuko se mihinkään muuhun, kun siihen, että heivaa ittensä täältä? No, ei passaa vielä miettiä. Mutta sitä nyt on aikaa miettiä. ;) Taidan lähteä hakemaan Panadolin tai kaksi, jos auttais päänsärkyyn. Adjö.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti