Tiedän, vaikeudet tekevät vahvan mutta toisaalta riittävän pitkään jatkuttuaan myös todella heikon, epätoivoisen ja katkeran. Joka päivä aina mietin, että kyllä mä osaisin jo elää ilman kiirettä, arvostaa terveyttä entistä enemmän ja nauttia elämän pienistä asioista ilman että tämä olotila jatkuis enää päivääkään.
Joka aamu, kun avaan silmäni, toivon, että olisin vain terve. Voisin nousta sängystä, kävellä keittään kahvia, käydä kaupassa, lähteä kaupungille, tavata ihmisiä, soittaa pianoa, istua koneella, ommella tai ihan mitä vaan pientä kivaa. Tai tehdä edes jotain noista. Olla terve edes yhden viikon. Tai no, edes yhden päivä. Puolikaskin olisi kiva. Parikin tuntia aluksi.
Vaikka sitten olisin taas huonommassa kunnossa, niin olisi se kiva tietää, että sellainen normaaliolo olisi edes mahdollinen saavuttaa. Nyt tuntuu, että on olemassa vain huonoja/outoja oloja. Olo kyllä muuttuu koko ajan muttei se koskaan ole normaali. Sitä alkaa miettiä, että onko siihen normaalioloon enää mitään asiaa. Väkisinkin ajattelee, että näinkö tulen koko loppuelämäni, joka ei sitten ole pitkä, elämään? Vaakatasossa, niin että sattuu ja on outo olo. Ei ole terve, eikä selkeästi sairas. Ei elossa muttei kuollutkaan. Elävä, aikaa tuhlaava ja kärsivä ruumis, joka pelkää pahinta ja ei edes uskalla toivoa enää parasta.
Onko todella tarkoitettu niin, että yhdeltä äidiltä sairastuu kaksi tytärtä, joista toinen ehkä tervehtyy? Tai kenties ei kumpikaan? Voiko todella olla niin, että juuri, kun oli löytänyt sen oikean kumppanin rinnalleni, elämä ottaa minut pois häneltä? Juuri kun olin saanut firman hiellä, verellä ja tuskalla pyörimään, tehnyt hommia pyyteettömästi yötä-päivää, jotta ihmisille voitaisiin maksaa palkkaa ja jotta työympäristö olisi mukava, minulta viedään mahdollisuus nauttia työn hedelmistä ja osallistua oman firmani toimintaan? Tai juuri kun olin päättänyt saattaa koulun loppuun, vaihtaa oppisuuntaa, lukea pääsykokeisiin yms. niin en pääse edes luennoille?
Kyllä elämä on niin epäreilua, mietin kyyneleet silmissä. Taas vaihteeksi. Menee tämäkin untuvatyyny pilalle itkusta, niinkuin se edellinen, joka turposi kaksinkertaiseksi, eikä enää koskaan palannut ennalleen. En ole vihainen. Vain katkera ja todella, todella surullinen, että ihmiseltä, joka on aina pyrkinyt elämään terveellisesti, auttanut muita ja ottanut paskaa litroittain niskaansa jo aiemminkin, vielä voidaan viedä se, mitä hän eniten on aina arvostanut ja vaalinut, eli terveys.
Tähän ei muuta todeta, että vitun epäreilua. Ja epäreilummaksi menee, kun tietää, että 179 km:a täältä etelään, makaa toinen ihan yhtä huonokuntoinen (ja vielä 6 vuotta nuorempi!!!) saman äidin lapsi miettien täysin samoja asioita. Ei tätä voi uskoa todeksi. Mutta joka hetki se huono olo on läsnä, eli helppoahan se on uskoa.
Hyvät yöt. Nyt täytyy yrittää nukahtaa, kun uhkaavasti meinaa hedari taas iskeä.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti