Terkkui, terkkui

Taas meni yksi päivä. Aina välillä mietin, että olenkohan enää ollenkaan elossa. Tuntuu, että elämä pyörii täällä neljän seinän sisällä ja yksin kun oot päivät pitkät, niin hulluksi meinaa tulla. Mutta kun ei pysty lähtemäänkään hirveästi mihinkään. Viimeisen kuukauden aikana se aktivoitumisen vaikutus nähtiin: kuolema meinas tulla tällä viikolla.

Fyssarin käsittely on tänään onneksi aukaissut paikkoja ja painekin on vähentynyt.

En keksi muuta syytä tälle flopille, kun liiallisen istumarasituksen yhdistettynä ylimenneeseen siedätykseen. Fyssari oli samaa mieltä: yläniska hakee tuen sieltä, mistä sen saa, tällä kertaa leuasta ja pään lihaksista.

Nyt sitten Burana-kuuria kehiin tohon yläniskan juimimiseen, ihan kevyttä vesiliikuntaa ja lepoa. Muuten kroppa on hyvässä kuosissa. Kierrot menee nätisti, putki venyy ja alaselkä ja jalatkaan ei jumita. Nyt se on vaan tuo yläpää. Huomenna meen altaalle kokeilemaan rennosti, mitä se tekee yläniskalle.

Fyssari illalla vielä soitteli ja ohjeisti (kun on viikon poissa työmatkalla), että nyt vaan otetaan rauhassa, ei rasiteta yläniskaa (kauluri kaulaan, ei liikaa tietokonehommia) ja katsellaan tilannetta.

Todennäköisesti se on C0, joka on taas pompsahtanut pois paikoiltaan ja jumittaa päälaen, C2-3 jumittaa kaulan ja korvat ja ne rasittaa taas C6:sta ja siihen vielä koko kropan liiallinen rasitus, niin olotila on tämmönen toki houkuttava.

Eli lepoa, lepoa ja lepoa ja lääkkeitä, lääkkeitä ja lääkkeitä. Kivaa on elämä, PERKELE.