Kieltämättä sitä vois olla yhtä hyvin olla kuollut, kun viettää kaikki päivät keskenään neljän seinän sisällä, jos katsoo asiaa omasta näkövinkkelistä. Ainoa eroa noiden kahden välillä on se, että ekassa tilanteessa multa ei tulisi blogitekstejä, enkä vastaisi puhelimeen tai vilahtaisi Hotelli Kaupin respassa tai fyssarilla. Muutenhan mua ei ole olemassa tällä hetkellä.
Se on aika jännää, kuinka ihminen voi totaalisesti lakata olemasta, vaikka se kuitenkin hengittää, paskoo ja syö. Aivot on ollut pakko pistää totaalisen nollalle, koska silloin vitutus on pienempi, kun ei ajattele liikaa. Aluksi yritin itkeä paskan olon pois, mutta pää tuli vaan kipeemmäksi. Sitten yritin motivoida itseäni vaikka millä asioissa ja iloita pienistäkin jutuista. Aivan turhaa itsepetosta. Olin iloinen, koska olin päättänyt olla niin. En sen takia, että olisin oikeasti tuntenut iloa. Loppuipa sekin. Nyt vaan olen. Neutraalin tasapaksusti, seesteisesti ja enempiä höntyilemättä. Päivä kerrallaan.
Aluksi tuli pidettyä frendeihin ja töihin yhteyttä, mutta sitten huomasi, ettei pysty tekemään mitään, ja muut ei taas ymmärrä sitä, niin mitäpä sitä turhaa virittelemään suuria kimppameditointihetkiä selällään porukalla. Mieluummin on sitten kipeenä vaan ittensä tai ihan läheisimpien ihmisten kanssa.
Mulla on pari frendiä, jotka on ottanut elämän tehtäväksi saada mut ulos kotoota. Ne vaan unohtaa pari faktaa: hervoton pakkanen ja hervottoman huono olo 2-3 pvää sen jälkeen, kun oon lähtenyt johonkin. No, kun mä en lähde niille, niin sitten ne tulee tänne. Enhän mä kehtaa kieltääkään. Ja kivahan se välillä nähdä ystäviäkin. En mä erityisemmin niistä hetkistä pysty nauttiin, mutta sitähän frendit ei onneksi tajua. Ne on vaan iloisia, että nähdään edes joskus. Ne ajattelee piristävänsä mun päivää. Mutta kun näitä päiviä ei muu piristä, kuin paraneminen. Ei kerrota niille.
No sitten istutaan täällä, ja käytännössä jutut on sillä tasolla, että 'ootpa sä laihtunut, wau' ja 'no, mimmoinen vointi'. Ja aina vastaan samalla tavalla: 'Ottaisin saman tien sun läskit ja terveyden, ja olo paska. Ilmoitan, jos muuttuu'. Sit alankin jo saneerata porukkaa ulos mahd. pian, ennen kuin hermosto hepaa staattisesta asennosta. Tämmösessä tilassa ei jaksa muiden seuraa koko ajan. Kun ei jaksa omaansakaan.
Paskanpuhumiselle on myös toinen vaihtoehto, eli se hirvee voivottelu. Kaikki leikkii ymmärtävänsä, miltä musta tuntuu ja elävät siinä mielikuvassa, että koko ajan pitää jutella, kerta ollaan näin nyt porukassa. Sit ne on ihan ihmeissään, kun entisellä suupaltilla ei olekaan joka hihan varressa vitsejä ja hauskoja tarinoita. Vitsaile siinä nyt sitten, kun persreikä puutuu tai tärykalvoa painaa. On se kyllä tosin aika huvittavaa, mutta ei se ehkä iske sellaiseen suht sivistyneeseen kahvipöytäkeskusteluun.
Toki välillä on ihan kiva, että on porukkaa ympärillä, koska silloin tuntee edes sen pienen hetken elävänsä. Muistaa, miltä tuntui, kun kaikki oli hyvin. Oli jotain muuta tekemistä, kun sen oman paskana olevan kropan antamat tuntemukset. Mutta sitten onkin taas edessä paluu nykyiseen normaaliin tilaan, valekuolleeksi. Aika kova pää saa olla, että tällä tavalla voi elää pidemmän aikaa. Nostan Fedjalle hattua. Ja sille mun frendille, joka vietti porukoiden luona alakerran vanhassa huoneessaan käytännössä katsoen koko sairastelunsa ajan eli 3,5 vuotta. Mulla ei olisi kanttia.
Oon nyt jo ihan kyllästynyt ja mietin, ettei mun elämällä ole arvoa - mulle. Muille kyllä on. Jollekin mä olen tytär, sisko, pomo tai ystävä. Itselleni vain olen. Testaan ihan piruuttain, kuinka kauan näin nollalla jaksaa 'elää'. Semmoisesta elämänilosta ja energisestä draivista, mitä mulla on ollut, ei ole tietoakaan. Ehkä saan ne joskus takaisin.
Jaahas, alkaisko sit nukkuun?
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti