Niinhän se pehmytkudoksen paraneminen menee, että siinä kilpailee samanaikaisesti uuden kudoksen muodostuminen/työntyminen arpikudoksen läpi vs. pelkän arpikudoksen muodostuminen. Kaikki liikunta, eli mikä tahansa kudoksen liikuttelu, vähentää arven muodostumista, koska kollageenisyyt asettuu linjaan kasvaen arpikudoksen läpi rasituksen ansiosta. Tän prosessin takia retkahdusvammapotilaille hoetaan koko ajan sitä, että 'palaa normaaliin elämään' ja 'liikuta niskaa normaalisti'.
Mutta kun ongelma onkin siinä, että miten löytää se sopiva liikkumisen määrä niin, ettei hermosto hepaa. Mä hyppisin niskallani vaikka twistinaurua sisäpihalla, mutta kun hermosto ei anna. Siksi pitää olla tosi tarkka, että tietää, missä menee tekemisen ja touhuamisen vs. levon suhde. Jos touhuaa liikaa, hermosto rankaisee heti tai seuraavana päivänä, ja tulee pakollisia palautus- eli makauspäiviä. Jos taas touhuaa liian vähän, rasituskestävyys ei parane tippaakaan, ja viimeisetkin lihakset häviää. Mutta itse ne rajansa on jokaisen löydettävä. Niitä ei voi paraskaan fyssari tai lekuri antaa paperilla nokan eteen. Tarvitaan kehonluku- ja kuuntelutaitoa, sekä halua kuunnella sitä, mitä se sanoo. Vanhana kilpaurheilijana mulla on onneksi molempia.
Kun on näin herkkä ihminen, niin kehon kuuntelu on simppeliä. Ihan pienimmästäkin jutusta aistii, milloin on menossa tai mennyt överiksi. Se onkin eri asia, kuin sitä tahtoo noudattaa... ;) Mä en ainakaan halua lopettaa siihen, kun pitäis, vaan vedän aina 'pikkusen yli'. Seurauksena on sitten yleensä turhan raju alamäki ja psyyken tilapäinen pragaaminen. Aina sama virsi: 'Mulla ei ole koskaan ollut näin huono olo'. Ja ei olekaan, kun on ollut PALJON pahempi.
Toi mun tekniikka on henkisesti raskaampi, kuin että menisi koko ajan under radar, tutkan alla. Mutta se on mun tyyli ja kelpaa mulle. Kyllä minä kestän ne 1-2 päivää, jolloin viikatemies istuu heti aamulla kaffipöydässä. Ja seuraa mua kun kärppä, mitä ikinä teenkin. Aina se on levolla onnistuttu häätämään.
Mä oon lopulta sitä mieltä, että jossei koskaan mee sen oman mukavuusrajan yli, niin ei sitä saa toleranssiakaan saa nousemaan. Ja sitä paitsi omien rajojen hakeminen on helpompaa parin suuren töppäyksen jälkeen. Sitten nimittäin ainakin muistaa, mitä EI kannata tehdä. Ja kun nyt koko kuitenkin enemmän ja vähemmän kituu ja kärsii, niin huomaa, että ei se nyt niin haittaa, jos pari päivää on vielä kauheampi olo. Hirveä sanoa näin, mutta kipuun ja huonoon oloonkin lopulta turtuu, JOS se pysyy tietyissä rajoissa.
Joku toinen toimii erilailla ja on päässyt sillä yhtä hyvään lopputulokseen. Mitä pidemmäksi taisteluksi tämä muuttuu, sen varovaisemmin sitä kyllä elää. Välttelee tietoisesti aiheuttamasta pahaa oloa. Mulla tosin seuraa siitä alirasitus. Enhän mä ees tiedä, olisinko työkykyinen enemmän kuin 2 tuntia päivässä, koska en yksinkertaisesti viitsi kokeilla, käykö mulle niin kuin syyskuussa, eli grande catastrofo. Ei varmaan edes kävis, mutta se lokakuun pää ruuvipenkissä -fiilis oli jotain niin hirveää, etten voi edes muistella sitä.
Kaiken tämän paskanjauhannan lopputuloksena todettakoon, että menen siis maanantaina kilti Siperiaan. Ehkä lainaan sen todella sen kuivapuvun frendiltä. Jos hermoilla kerta on sellainen millin sadasosan kokoinen aukko, mistä ne syöksähtää ulos, niin ei sinne ole arpea varaa syntyä. Tosin mulla sitä tulee jokatapauksesa, kun akuuttivaihe hoidettiin päin persettä, ja kudoksen paranemisedellytykset ihan alussa oli aika heikot. Ei paljon tajunnut ekan lekurit ja fyssarit muistutella kylmä, koho, kääre, koti -säännöstä.
Mun kohdalla sovellettu setti oli:
- Sattuko mua vai? Häh? Ja eikun pelaan sulkkista pari viikkoa kaatumisen jälkeen. Kyl mä tietty vähän ihmettelin, kun lapa tuntui olevan irti, mutta ainahan se on tuntunut tolta. Ja lekuri oli samaa mieltä. Terve kuin pukki. Pää-ä.
- Takaisin reppu selkään ja töihin vaan tyttö, ei sua mikään vaivaa. Terveisin yleislekuri ja 2 'muka' fysiatria.
- Paskat levosta, rasituksella se paranee, sanoi OMT-fysioterapeutti ja hieroi shokissa olevia hermoja. Auts.
- Kylmäpussi, mikä helvetti se on? Jäät kuuluu Battery-Kossuun.
- Venytä perkele venytä, sillä lähtee kaikki Berninpaimenkoiraa pienemmän pöpöt ja vammat, terveisin se toinen OMT-fysioterapeutti.
Hyi, oikein oksennus tulee kurkkuun, kun aattelen, mitä mun kudosparka on joutunut kestämään. Anteeksi keho. Saat kyllä olla kyllä vihainen, mäkin olisin, jos ois kohdeltu noin. Mutta älä nyt koko loppuelämää mökötä. Ethän?
Mä oon niin helvetin realistinen, mutta jos tommosen törppöilyn jälkeen voi pehmytkudos parantua, niin oon lääketieteellinen ihme. Onneksi on nuori. 70-vuotiaana mentäis nimittäin hautaan huimaten spinaalishokissa 100-prosenttisen varmasti.
Taas alkaa syyttävä sormi osoittaa mua, auttakaa. Miten sitä ei kilpaurheilijana tajunnut, että samalla tavalla niskan pehmytkudosvammat pitäis hoitaa, kuin vaikkapa nilkan nivelsiteet aikoinaan? Ei vaan tajunnut ei. Kun oli koko keho niin spinaalishokissa. Laitetaan sen piikkiin.
Hyvät yöt. Nyt kyllä nukuttaa, kun on viikonloppu ja töllöstä tulis vaikka mitä.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti