11-vuotta kauhua (Fedja)

Tahdonvoimaa: ELÄ LUE TÄTÄ ILLALLA. Ja tietenkin luet, nyt kun kirjoitin tuon.

Jotenkin tuntuu, että on tämä 11-vuotinen tuomio ollut ihan järkyttävää. Ihan kauheata suorastaan.

Tässä kelasin päässäni kellä kaikilla jäsenkorjaajilla, kiropraktikoilla, osteopaateilla yms. olen käynyt. Niitä on varmaan 50-100. Epätoivoissaan sitä on hakenut apua sieltä sun täältä. Kun joku on sanonut, että se ja se on tosi hyvä, niin olen uskonut. On sitten tullut käytyä jäsenkorjaajilla yms. Outokumpua ja Seinäjokea myöten Vimpeliä vai Vetelikö se nyt oli unohtamatta. Vierailulla Hesassa eläkkeellä olevalla leukakirurgilla, joka oli yhden naisen saanut pelastettua mitä ihmeellisimmiltä oireilta. Häneltä tuli kirje jälkeenpäin: "Viittaan mielenkiintoiseen keskusteluun leukanivel....Sinun oireesi voivat hyvinkin johtua siitä, että...". Ehdotti, että voisin saada helpotusta käyttämällä menetelmää, jossa leukaluu ohuimmasta kohdasta katkaistiin ja sen annettiin itsestään hakeutua oikeaan paikkaansa. Raju toimenpide, jolla oli kannattajakuntansa. Onneksi en hakeutunut kyseiseen operaatioon. Oli ihan sivistynyt herra, mutta kaikkeen sitä on lähtenytkin.

Olen mennyt Lahdessa purentaa hoitavalla fysioterapeutille, joka käytti CST:tä, kun joku sattui kehumaan sitä todella hyväksi. Paikan päällä hoitaja sitten surkutteli, kun sinulla on nuo kalvot niin kireällä tuolla päässä. Vähänniinkuin, ei mitään tehtävissä.

Yksi Whiplash oli löytänyt avun Seinäjoen selkäkeskuksesta (muistaakseni täältä). Varoitti, että hoitaja on graavi käytökseltään, mutta taitava. Sinnekin siis, menoksi, vaikka pelotti. Tämä herra tai rujo tutki ensin ja sitten piti pitkän puheen, kuinka joku 40-vuotias nainen oli maannut splintillä ja ei ollut pystynyt kävelemään. Ja kun hän oli sanonut naiselle, että pystyt kävelemään, ala nousta. Nainen oli noussut ja kävellyt. Hohoijaa. Liekö Jeesus itse. Ja kun sitä ei silloin vielä tajunnut minkälaisia hirmuja täällä maan päällä on. Epämiellyttävä olo hoitajasta, muttei tajunnut juosta saman tien ulos vastaanotolta. Tässä en viitsi edes sanoa mitä muuta teki, mutta varoitan naiset, että älkää menkö. Lopulta sitten Seinäjoen rujo totesi, että joo, voihan siitä niskavammasta jäädä kaikenlaisia oireita. Siihen asti oli ilmeisesti pitänyt oireitten keksijänä.

Ihan sairasta. Minulla on kyllä joku järki ja havainnointikyky puuttunut melkein täysin. Tai sitten epätoivo on vain ollut niin mieletön. Järkyttävää. Hätä on kyllä ollut tosi suuri. Ihan hirveä. Oireet ovat olleet ihan kammottavat. Jos on vaikea kuvitella, niin kuvitelkaa itsenne huutamassa selkäpiitä karmivaa kauhunhuutoa. Ja sitten aina se toivo helpotuksesta: Nyt pääsen näistä. Kun joku toinenkin on saanut apua. Ja on mennyt, ja on yrittänyt. Saada apua, helpotusta. Ja taas mennyt ja yrittänyt. Ja kolhiintunut. Ja kolhiintunut.

Ja kun keltään ei saa apua, lievitystä vain. Lievää lievitystä. Huhhuh. Ja kun kukaan ei oikein tunnu tietävän, että mistä kiikastaa (Ihmekös tuo, nyt sen tajuaa). Ja itsellä epätoivo, että mikä voi olla, kun kukaan ei edes tiedä ja mikään ei auta. Useimmiten mun kohdalla ilmiömäisetkin jäsenkorjaajat ovat menneet mettään. Mikä siinäkin oikein on? Miksi muut ovat saanet avun mitä eriskummallisimpiin vaivoihin, vaikka jäsenkorjaajilta ja itse on jäänyt paitsi helpotuksesta.
Kaikista fysioterapeuteista onneksi on hyvät muistot. Eivät ole osanneet auttaa, mutta ovat tajunneet rajansa ja sanoneet, että pitää mennä selvittämään mistä nuo oireet johtuvat, kun ei sitä itse tajunnut. Olinhan käynyt jo lääkärillä usempaan kertaan. Sielläkin välillä tarjottiin syyksi parisuhteen puutetta (kun ei sillä hetkellä sattunut olemaan), vakaumusta ja ties mitä ja psykiatrin nimi oireitten hoitoon. Vitsit, että olen suostunut tuohon kaikkeen. Olisin sillenkin neurokirurgillekin sanonut, että painu perseesees, olet ammattitaidoton. Yksi fysioBotnian fysiatri potki tosissaan eteenpäin ja Ortonille. Siitä olen tosi onnellinen. Se jaksoi tsempata, vaikka olin ihan nollissa, enkä tajunnut enää mitä tehdä. Siellä aloin 7 vuotta vammasta päästä vähän jyvälle mikä minulla on. En varmasti olisi olemassa ilman fysioterapeutteja. Eläköön fysioterapeutit!

On sitä kyllä kolhiintunut. Hirveä menneisyys takana. Oireitten alusta saakka. Vieläköhän tässä kasaan päästään ihan henkisestikin. Fyysisestikin olisi tosi kiva. Toivottavasti. Ja tarviiko tässä kasassa ollakaan. Jos vaikka sallisi olevansa repaleinen ja vähitellen hoitaa itsensä. On sitten niin rikki kuin on eikä esitä mitään enempää. On pieni, surullinen ja haavoittunut. Ei yritäkään olla vahva. Ihan heikko, saa olla.