Jumittu kuuppa (Tahdonvoimaa)

Näin se menee. Kun toinen paikka aukeaa, toinen jumittuu. Se tästä tilanteesta tekeekin niin lohduttoman. Aina kun luulet pääseväsi vähän parempaan kuntoon, tiput taas kuiluun. Kuilu on vaan vähän erilainen kuin aikaisemmin mutta syvä reikä se on kuitenkin. Ja mitä korkeammalta sinne mätkähdät, sitä enemmän sattuu!i ja mitä pidempään pystyit taiteilemaan siinä reunalla, sitä vittumaisempaa on huomata, että jaahas, taas lipsahti.

Nyt kun saatiin korvat ja hartiat auki, se iski siis jumituksen takaraivoon ja päälaelle. Kyllähän siitä oireita oli jo toissapäivänä mutta nyt se sit alkoi kunnolla. Tänä aamuna kun heräsin, mietinkin kyllä hetken, että olisiko pitänyt perua/siirtää fyssari ja jäädä kotiin lepuuttaan mutta lähdin sitten kuitenkin.

Nähtävästi tuo pieni matka ja rasitus oli sitten viimeinen niitti. Ja ehkä se pikkuruinen kolaus provosoi yläniskan taas vituilleen. Nyt sitten kärsitään se 3 viikkoa. Täytyy pari päivää vaan makoilla, jos se auttais.

Tänään lähti Kelaan osasairaspäivärahahakemus syys-marraskuulta. Olen siis nytkin duunissa 20h/vko, vaikken käytännössä pysty hommia tekeen sekuntiakaan tämän päivän jälkeen. ;) Siinä vaiheessa, kun kuula jumittuu, on turha yrittää muuta kun selvitä hengissä. Kyllä sitä kieltämättä välillä edelleenkin miettii, kun tosta keittiön veitsisetin ohi kävelee vessaan, että milloinkohan sitä vaan hetken mielijohteesta ottaa fileerausveitsin käteen ja alkaa leikkiä perattavaa kalaa? Mutta vielä ainakin on riittänyt positiivista ajattelumallia. Mutta kyllä nekin voimavarat hupenee päivä toisensa jälkeen, kun homma vaan jatkuu ja jatkuu.

Alkuaikoina piilotinkin veitset pöydältä mutta nyt ajattelin jo päässeeni sinuiksi niiden kanssa. Ei auta kun työntää ne takas piiloon, ettei tule lisää itsetuhoisia ajatuksia. ;) Pienet asiat ne vaikuttaa mieleen.

Kyllä sitä ihmisen pinnaa mitataan. Nyt mä tiedän, miltä tuntuu, kun konkreettisesti KAIKKI kaatuu päälle ja ihmiseltä viedään KAIKKI, mille se eli.

Ei terveyttä, ei työtä, ei rahaa maksaa laskuja (ja kohta kuntoutustakaan), eikä elämää ylipäänsä. Ei tekemistä, ei virikkeitä, ei kykyä/halua innostua mistään, ei intoa edes yrittää olla positiivinen enää. Ei yhtään normaalia päivää 8 kuukauteen, ei uskoa siihen, että semmoisia tulee, ei merkittävää panostusta edes yrittää elää 'normaalisti' tai hoitaa arkiaskareita, koska se johtaa vaan katastrofiin kuitenkin. Näitä voi luetella kymmeniä. Mutta antaa olla. Eiköhän kaikki tiedä, millainen pattitilanne tämä on.

Kesä, mun viimeinen dedis, lähestyy... Uhkaavaa, että eka dedis oli syyskuu, toinen joulukuu ja kohta lähtee kolmas käyntiin... Hissun, kissun, vaapula, vissun - arvuutellaan, tuleeko Tahdonvoimasta yhteiskunnan hylkiö, syrjäytynyt ja lopulta multaa. Vai: pareneekohan se, niinkuin on luvattu, joskus vuoden päästä. Aika perseestä on noi vaihtoehdot, kun oottaa ja kattoa pitää joka tapauksessa... Millä pinnan sais riittämään?

Näin se elämä voi mennä pilalle hetkessä. Ei ne turhaan varoittellut liukkaista teistä ja parkkipaikoitsta! Ja liukkaammaksi tulee joka päivä.