Pakkopysäytys ja pakkoaika (Fedja)

Se tässä pakkopysäytyksessä Tahdonvoimaa on hyvä puoli, että on ollut aikaa miettiä.

Ensin on pakotettu olemaan paikallaan ja yksin. Lopulta joutoaika minulla muuttui sellaiseksi, että siisti funtsia ja miettiä asioita. Vähitellen alkoi tajuamaan, kuka sitä on ja mistä sitä rakentuu. Siinä hommassa meni lopulta koko elämän perusta uusiksi, mutta siitä olen ainoastaan tyytyväinen.

Minulla tosin pakkopysäytys tuli vähän yli parikymppisenä. En ollut silloin edes ehtinyt lähteä alkukiitoon flegmaattinen kun olin. Sitten tuli tämä vamma. Ja kerralla tuntui irtoavan (näin jälkeenpäin ajateltuna) aivojen opetettu kontrollikerros limbisen järjestelmän ja mantelitumakkeen päältä. Ja se oli menoa se. Yrittää pystyä tunteidensa perässä, joiden olemassaolosta ennen pysäytystä ei ollut tietoakaan. Ja paljastui jokin uusi minä, jota ei tuntenut ollenkaan. Jossakin välissä alkoi funtsimaan, että kuka minä olin ennen ja olinko minä ennen sama kuin nyt, ja mikä on vamman tuoma "mauste". Lopulta alkoi tuntemaan nykyistä minää, mutta se ennen kolaria ollut minä on jäänyt vähän epäselväksi: kuka se oli.

Ennen pakkopysäytystä, mun elämä oli ajelehtimista. En ollut kummemmin tahtonut ja yrittänyt mitään. Koulu oli sujunut ilman kummempia ponnisteluja, joten sielläkään ei ollut tarvinnut yrittää. Siis nukkumista silmät auki, kunnes tuli se räjähdys ja limbinen järjestelmä otti vallan. Pysäytyksen jälkeen tuli kovat intohimot fykeen ja matskaan. Tajusi, ettei fysiikka ole mikään kouluaine, vaan tarjoaa loogista tietoa ympäröivistä ihan tavallisistakin ilmiöistä. Mulla on yksi neropattifyysikkokamu, jolle aina soittelin, kun aloin miettiä jotain arkipäiväistä ongelmaa ja fysiikan osuutta siitä tai jotain mittausmenetelmää, esim. Michelsonin interferometrin valonsäteen takaisinpaluu ensimmäisestä puoliheijastavasta pinnasta....Hiukan liian myöhään tuli tuo innostus, kun suurin osa fyken ja matskan opinnoista oli jo takana. Silloin aikaisemmin oli opiskellut, muttei tosissaan sisäistänyt.

Tuli oikeastaan mieletön kiinnostus melkein kaikkeen. Varsinkin yhteiskuntaan, historiaan, filosofiaan, psykologiaan....Samoin taide alkoi kiinnostaa, ja musiikki, joka tuntui suorittamiselta alkoi jäädä. Sainkin varsinkin 1. kolarivuonna melkoisia luovuuspuuskia. Tuli siis nuot intohimot, kun ei ollut enää kuntoa tehdä mitä halusi. Alussa tosin pystyin jonkin verran tekemään sitä mitä tahdoin, mutta myöhemmin piti sitten lopettaa kaikki kokeilemani jutut: valokuvien kehittäminen pimiössä, keramiikka yms. Se tässä harmittaa kovasti. Elämän voima alkoi hiipumaan, just kun alkoi tahtomaan.

Nyt odottelen, että josko joskus vielä pääsen tekemään tätä kaikkea. Siellähän ne kysymykset kaikki odottaa mielessä. Ja jos ei tuo kalvokiristys ikinä lähde pois, niin pitää löytää ilo tästä arjesta sitten.

Lisätietoa niskavamman yhteydessä syntyneestä aivovammasta niskavammafoorumilla.