Kaunis aamu (Fedja)

Täällä on hieno ilma. Taivaan ranta on vaalean keltainen. Hieman ruskeaa ja valkoista. Pakkasta -6.5. Ohut lumipeite.

Luopumisesta ja saamisesta.

2005 kunto ja kipu olivat sitä luokkaa, että sängyssä ei pystynyt kääntymään. Keittiöön ja vessaan kävely oli urotyö. Oli päällä vatsaongelmat (10kg laihtumista, kun ei pystynyt syömään) ja DBC (David Backely Clinic, ei vaiteskaa kun Document Based Care) harjoitusten tuomat järkyttävät kivut. Menin DBC klinikalle, kun veli oli kehunut sitä ja tajusin työpaikalla, että minun selkä ei kertakaikkiaan kestä istumista. Ajattelin sen johtuvan selkälihasten heikkoudesta.

Aloitettiin treenaus. Ilman painoja ja kohtuullisen pienillä määrillä toistoja. Klinikan ideahan perustuu siihen, että tehdään isoja määriä toistoja ja lisätään sopivasti kuormaa. Isoihin toistomääriin halutaan pian harjoitusten aletuttua ja kuormaakin halutaan lisätä piakkoin. Aluksi se tuntui menevän kohtuullisesti. Sitten kun lisättiin toistomäärää, kuormaa ja kypäräpääliike (vaikka vedin siltikin toistoja vähemmän kuin sanottiin), niin menin ihan tukkoon käyntikertojen jälkeen. Hirveä kiristys joka paikassa. 2-3 kerran jälkeen harjoitukset löi selkään kivuliaat lukot 5-6 kohtaan, hirveät jumit ja SI-nivel kivut. Lopulta oltiin siinä pisteessä, etten voinut enää mennä harjoituksiin, enkä pystynyt oikein kävelemään. Pelastava DBC:n osteopaatti pysäytti homman ja sanoi, että taitaa olla liian kova harjoitusmuoto sinulle vielä. Yritti aukoa lukkoja. Ei selkä ottanut tointuakseen ja siellä nuo ovat lukot vieläkin. Fyssarille sanoin, että keskeytän harjoittelun, koska pahentaa kuntoa. Hänen mielestään en voi reagoida kuten kroppani reagoi, vaan ongelmat johtuivat jostakin muusta. Lihasharjoittelusta ei voi tulla tuollaisia kipuja, vaan siitä tulee lihaskipuja, jotka menevät ohi. Niinpä, armas DBC klinikan fyssari :>.

Sitten kämpillä, neljän seinän sisällä. Ensimmäinen suuri asia oli, kun aukaisi ikkunan. Hoksasin, että vaikka olen täällä sängyn pohjalla, voin kunnella ja seurata lintujen elämää äänten perustella. Sitten tuli vaihe, että pakko päästä pois kaupungin metelistä jonnekin luontoon. Tutkin linja-autoreitit ja niiden varrella viheralueet. Bussipysäkille oli 150m. Siitä pääsin Hiukkavaaran kangasmetsikköön. Aluksi oli vaivalloista päästä pysäkille, mutta "pakko päästä pois kaupungin melusta" ajoi eteenpäin. Metsikköön päästyäni kävelin todellista mateluvauhtia, ihan etanaista. Huomasin, että pystyn kävelemään, kun kävelen hirvittävän hitaasti. Alku 400m reitistä oli "ei kiinnostavaa". Siten alkoi hiekkainen harju, jossa oli polkuja ja hiekkateitä jonkunverran. Kun pääsin alkureitin läpi, painostava olo hävisi. Liikuin hitaasti ja aloitin metsässä hitaat, hitaat venyttelyt. Ja yhtäkkiä, olinkin samaa kuin luonto ympärillä. Minun liikkuminen oli niin hidasta, että linnut eivät tajunneet pelätä ja metsä ikäänkuin heräsi ympärillä. Se olikin täynnä elämää, jota en ollut koskaan aikaisemmin huomannut, koska vauhti oli ollut normaali. Nautiskelin metsässä olosta. Aurinko taisi sinä kesänä paistaa useasti. Siellä venyttelin lämmössä. Olin metsässä 2-3 tuntia kerrallaan. Kävelyvauhti alussa oli n. 1km tunnissa.

Siitä alkoi minun lintuharrastus ja kiinnostus. En ollut aikaisemmin erottanut pikkulintuja toisistaan, enhän ollut edes nähnyt niitä, mutta nyt ne alkoivat olla yksilöitä.

Asunnon ikkunan takana oli pihlaja. Siihen tuli sitten tilhiparvia helisemään loka-marraskuussa. Lintukirja, lintu-cd, kiikari ja pihlaja ikkunan takan. Siitä minulle sitten riittikin iloa talveksi :=). Uusia lajeja oppi tunnistamaan ja vanhojen käyttäytymistä. Tilhi söi pihlajanmarjoja siististi ja esteettisesti. Taviokuurna popsi niin, että marjasosetta oli ympäri nokkaa. Kesällä 2006 sitten opettelin tunnistamaan useita lajeja äänen perusteella. Sitten mietin, että baby lintuja en ole koskaan nähnyt. Kesällä 2007 näin ja kuulin sitten useampia. Tikan poikanen rääkyi pesässään ruokaa niin kovaa, ettei voinut olla huomaamatta. Harakan poika piti kanssa kovaa meteliä. Tiaisten pikkusten ääntelyn ja lennähtelyn pusikossa oppi tunnistamaan.

Viime keväänä halusin nähdä kurkia. Oli "Pakko" löytää muuttolintuparvia. Lopulta Tyrnävältä löytyi pelto, jolla oli 700 kurkea. Siinä istuskelin ojan laidalla ja kuuntelin niitten jutustelua ja seurustelua. Mielenkiintoista yrittää miettiä mitä ne toisilleen sanovat. Lopulta koko seurue lähti lentoon, ja ai sitä äänten sekamelskaa.