Puhuttuani sen ystäväni kanssa, joka veti autolla 120km/h sinne siltarumpuun, olkoon vaikka jatkossa Floora, niin uskon vahvasti, että tuolloin hermotasolla tapahtuu jotain todella erikoista, outoa ja selittämätöntä vamman myötä. Tätä vahvistaa keskustelut fyssarini kanssa ja etenkin Fedjan kirjoittajat blogitekstit. Kuin olisin ne ajatukset itse kirjoittanut. Kaikesta em. paistaa sellainen syvällisyys, mitä ei ihan joka iikalta löydy.
En ole mikään lekuri enkä psykologi, enkä etenkään Jumala (enkä Kummeli-sketsin lentäjäkään;), joten en nyt ala selitteleen ihmisyyden perusrakenteita tässä. Mutta kunhan pohdin aikani kuluksi ja esitän oman tarinani.
Onko muutos fyysinen vai psyykkinen vai molempia? Vaikea sanoa! Ainakin psyykkinen. Tosin kai siellä fysiikassakin jotain merkittävää tapahtuu. No, todennäköisesti se liittyy ainakin siihen tilanteeseen, että on pakko olla yksin, omien ajatusten seurassa ja funtsia itsestäänselvyyksiä uudelleen, uudelleen ja uudelleen. Samalla sitä oppii kyseenalaistamaan yleisesti vallitsevat arvot ja normit ja toteaa, että ympäröivä maailma menettää merkityksensä. Siis sillä tavalla, mitä se aiemmin edusti itselleen. Aiemmin lähipiiri, eli sosiaaliset viiteryhmät (läheiset/sukulaiset työelämän tutut, ystävät jne) ovat vaikuttaneet omiin tekemisiin hillittömästi. Vaikkei sitä myönnä, niin monet ajatukset, mielipiteet, arvostukset ja elämäntapa on opittu suoraan muilta. Näinhän se menee, toki!
Lapsena on oppinut tietyt tavat, näkemykset ja mallit vanhemmiltaan - luonnollisesti. Sitä muovautui juuri sellaiseksi, mitä ympäristö (perhe, lapsuudenkoti) mahdollisti. Itse olen tähän todella tyytyväinen, koska minulla on ihana, vahva ja mielestäni toimiva perheyhteisö - ollut aina ja on edelleen.
Kouluikäisenä sitten mukaan astui toverit, kaverit ja tutut esim. harrastuksista. Sitä huomasi tuolle iälle tyypillisesti, että 'pitää' kuulua johonkin ryhmään/porukkaan/tiimiin, niin on vahvoilla yhteiskunnassa. Vahvuus syntyi siitä, että oli osa ryhmähenkeä. Yksi anonyymi palanen isoa massaa. Massaa, jossa sai mennä muiden mukana, eikä joutunut miettimään omaa maailmankuvaansa sen tarkemmin, koska kaikki muutkin ajattelivat samoin.
Sitä ei joutunut asettumaan ryhmää vastaan omien mielipiteiden kanssa, kun meni muiden mukana.
Tai itselläni tilanne oli se, että loin itse sen tämän massan ja sen ajattelumallin. Olen tosin tajunnut sen vasta nyt, kun olen asiaa miettinyt jälkikäteen. Kai mä olen ollut aina niin vahva persoona, että monet tullut sitten perässä? Noh, oon tajunnut sen vasta myöhemmin.
Joskus yliopistoiässä alkoi vasta tajuta, että hei, ympäristö ja perimä eivät olekaan ainoat asiat, jotka vaikuttavat siihen, miten elää. Heräsi joku käsitys siitä, että perkele, mulla on oma tahto, halu ja käsittämätön voima tehdä juuri niitä asioita, joita itse halusin. Vasta silloin alkoi paljastua, että omalla suuntautuneisuudella esim. mielenkiinnon kohteilla, omalla ihmis- ja maailmankuvalla, aiemmalla historialla, tulevaisuuteen liittyvillä mielikuvilla/peloilla/mahdollisuuksilla jne. on ihan hillitön voima siinä, mitä tulen tekemään (ja ennen kaikkea miksi) elämässäni.
En koskaan saattanut tätä oman minän pohdiskelua loppuun asti, koska elämään astui tuolloin opiskelukiireet, työjutut, uudet suhteet yms. Se vähän jäi. Unohtui. Toisaalta, moni ei ole edes aloittanut tuota pohdiskelua minun ikäisenä. Monet eivät aloitakaan koskaan! Menevät vain sen perimän ja opittujen mallien ja vallitsevien normien/arvojen ohjaamana sinne, minne muutkin.
Itselleni tämä 'pikkukolari' on ollut erinomainen hetki jatkaa tuota pohdiskelua, joka jäi kesken silloin 2002. Olen entistä varmempi, että kun tästä nousen siivilleni, olen paitsi helvetin vahva, eheä ja ennen kaikkea tietoinen siitä, kuka minä olen ja miksi olen sellainen. Tulen tekemään merkittäviä elämäntyyliuudistuksia, joita osittain nyt olen jo toteuttanutkin, ja suhtautumaan moniin asioihin ihan uudesta näkökulmasta.
Se on varmasti pelottavaa läheisilleni. Huomaankin aina mieheni pohtivan (vaikkei se sitä sano ääneen), että kukahan tuo nainen on, joka tuolta sängystä kinkeää ylös? Muutos on huomattava. Itseni mielestä parempaan, muista en tiedä. Olen aina arvostanut syvällisyyttä, pohdiskelua ja kykyä kyseenalaistaa totutut/tutut asiat ja itsestäänselvyydet, ja olen varma, että tulevaisuudessa tämä puoli minussa tulee korostumaan. En ole ollut siinä aiemmin kovin hyvä johtuen juuri siitä oman ajan puutteesta.
Jos joku lukee Paulo Coelhon Portopellon noidan, niin hiffaa ehkä, mitä tarkoitan tällä henkisen kasvun prosessilla, mistä aina puhun. Ihminen on juuri niin vahva, päättäväinen, vaikutusvaltainen, älykäs, osaava, viisas, nöyrä yms. kuin mitä hän itse tajuaa. Aina sen tajuaminen ei ole helppoa, toisilla se on mahdotonta, joitain se ei edes kiinnosta ja osalla se vaatii pirusmoisia 'kolauksia', henkisiä ja/tai fyysisiä, jotta löytää sen oman juttunsa - minän.
Jaahas, tuli niin filosofista tekstiä, että lienee paras vaan kaivaa vanhat psykan kirjan esiin ja alkaa palauttaa mieleen malleja minuuden rakentumisesta. Sopii hetkeen.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti