Kyllä sitä huomaakin kaipaavansa elämää, kun sitä näin oikein alkaa miettimään. Mä oon ollut aina niin meneväinen ja tekeväinen, ettei kukaan ymmärrä, millainen shokki tällainen oleminen voi olla. Mutta ei auta kun sopeutua tai muutenhan sitä ampuisi aivot pihalle alta aikayksikön.
Täytyy vaan ajatella, että kyllä mäkin sitten joskus voin tehdä jotain. Vaikka hiljaa mielessään sitä aattelee tietty, että näinköhän, mutta ainakin vielä oon positiivinen, kun on mennyt 'vasta' 7 kuukautta.
Tähän asti olen joten kuten pystynyt elään aivot ns. offilla, eli unohtamaan kaiken sen kivan, ihanan ja magean, mitä olen saanut kaatumiseen asti tehdä. Elämänihän oli aika loistokasta tähän asti. Olen aina mennyt ja tullut ja tehnyt, niinkuin haluan ja saanut kaiken sen, mitä olen tavoitellut, koska olen niin pirun sisukas ja peräänantamaton luonne. Nyt sitten tulee sitä paskaa oikein tuutin täydeltä, kaikkien niiden ihanien vuosien vastapainoksi.
Tähän asti olen pystynyt oleen miettimättä kaikkea sitä, mitä olen menettänyt, mutta ei se nähtävästi ole enää mahdollista. Kun nuppi toimii ja alkaa olla taas tuttu 'draivi' päällä, niin sitä on iskenyt elämänhimo. Sitä kuulee, kuinka kaverit tekee sitä, tätä ja tuota ja omin silmin todistaa, kun mies lähtee, tulee ja elää, niin kyllähän sitä katkeroituu. Ja vaikka mies-parkakin tietty yrittää olla pitämättä meteliä menemisistään, niin meneehän se silti - töihin tai kauppaan. Se pystyy kuitenkin tekemään kaikkea tollaista arkista, mitä ei meitsiltä onnistu mitenkään. Hyvä esimerkki on uusien syyskenkien ostaminen. Kun ei ole pystynyt vaan ostaan, niin kohta ongelmana on sitten uusien talvikenkien ostaminen. ;) Ei voi ees kuvitella, että lähtis kaupunkiin, kumartelis ja sovittelis kenkiä jne. Oksettaa ajatuskin...
Eniten harmittaa, kun on näin nuori. Jos oisin joku 70-v. ja jo ehtinyt tehdä, nähdä ja kokea kaikkea, niin ihan sama, vaikka vähän kroppa pragais. Mutta nyt tuntuu siltä, että paljon asioita jäi ihan kesken ja elämä valuu hukkaan. Aina välillä aattelee, että olisiko ollut reilumpaa, että ois vaan kaatunut kunnolla ja murtanut niskansa lopullisesti niin, että ois jäänyt sille tielleen. Eipähän olisi tarvinnut jäädä häkkilinnuksi. Mutta toisaalta - jos sitä kuitenkin paranee? Se onkin sitten hillitön lottovoitto, kun saa elämälle jatkoajan.
Mutta kun sitä ei tiedä. Täytyy vaan kärsiä ja katsoa. Tai mennä ennustajalle?
Surullisinta on miettiä kaikkia niitä suunnitelmia, joita on joskus tehnyt ja sitä hetkeä, jos joutuu myöntämään itselleen, ettei pysty niitä ikinä toteuttamaan. Kun tajuaa, että tässähän sitä ollaan nyt 3 vuotta yritetty kuntouttaa itseään - turhaan.
Ja sitten tuleekin aika, jolloin täytyy tehdä valinta sen suhteen, kannattaako elämää jatkaa vai ei. Mä kun olen aina pitänyt elämän tarkoituksena sitä, että on onnellinen tai pystyy toteuttaan itseään, ja tässä tilassa ei kumpaankaan kykene ja ilman tarkoitustakaan ei kannata elää. Sehän on sama kuin olla kuollut. Vielä pahempi kuin elää ilman tarkoitusta, on elää tosin kärsien.
No, ei passaa vielä ajatella moista! Mutta kyllä se masentaa, kun kuu vaihtuu ja tajuaa, että jaahas, täytynee soittaa lekurille ja pyytää lisää saikkua. Ei voi mitään. Ja juhlapyhät vaan vierii. Kohta on taas vappu ja huomaan, että kas, kas, en pysty pitämään hauskaa - tänäkään vappuna. Sitten juhannus, vuosipäivä, synttärit jne. Kaikki samaa paskaa kuin edellisenä vuonna.
Ajattelin aina, ettei sellaista estettä maailmassa oliskaan, josta en selviäis mutta nyt täytyy myöntää, että arveluttaa kyllä hieman. Elämä todella voi olla perseestä. Se on nyt nähty. No, eipähän enää ikinä tartte ottaa sitä entistä yltiöpositiivista asennetta taakakseen. Kaikki onkin aina ihmetellyt, miten mä oon niin positiivinen, enkä pelkää 'mitään', mutta nyt ei tartte muidenkaan funtsia sitä, koska olen alkanut realistisiksi ja ehkä jopa hieman pessimistiksi. Nehän ei pety. ;)
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti