Välillä olen ihan varma, että luhistun kokoon, kuin silkkikangaspalanen, jonka päästää kulmasta irti. Se vaan valuu kasaan! Kun ei ole jännettä, nivelsidettä, lihasta tms. tukemassa kroppaa!
Olo on sellainen heiveröinen, heikko, 'notkuva', huojuva, epävarma silloin kun ei jumita. Nikamat niksahtelee yli ja olo on kuin spaghettia. Ilmeisesti se viiden vuoden takainen suojajännitys on lähtenyt veks hoitojen myötä ja syviä lihaksia ei ole, niin tunne on tämä. Mutta mitä enemmän lihasta on tullut esim. niskaan, sen vähemmän se huojuu tai jumittaa. Nyt jumitus on hartioissa, kakkospoikittaiskalvon kohdalla. Välillä tuntuu siltä, että hetkenä minä hyvänsä musta tippuu osia. Mutta toisaalta, silloin kun kroppa jumittaa, olo on huono. Eli vapautus-vaihe on paljon parempi, vaikka sitä seuraakin yleensä jumi.
Olen aina kuvitellut, että jännitys, mitä kropassa on ollut, on ollut jäntevyyttä ja ns. hankittu salilta, Body Pumpista, missä kävin 3 kertaakin viikossa viimeiset 5 vuotta. Mutta nyt huomaan luuloni vääräksi.
Jännittyneet pinnalliset lihakset on pitäneet kroppaa koossa. Jumitus on ollut kroppaa kantava voima! Nyt kun ei ole jakissa, tuntuu pieneltä ja heiveröiseltä. En ole osannut ajatellakaan, että se jumiolo on ollut jotenkin 'huono'. Vähän työstressii jne. on saanut aikaan kevyen jäykkyyden vaan.
Mutta kappas, ne hetket, kun en ole jumissa, ovatkin se normaali olotila! Keho ei millään halua uskoa sitä, vaan vetää ittensä lukkoon mitä oudoimmista asioista. Vaikkakin nivelet vielä naksuu ei-jumitusolossa, niin olo on aina parempi kuin rautakankena. Toki olisi kiva, jos joskus vielä kokis sen hetken, ettei ole sementtiä, eikä naksuisi mutta se taitaa olla vielä suhteellisen kaukana. Mutta hiljalleen kohti sitä pyritään. Välillä vaan pelkään ihan oikeasti, että multa tippuu käsi tai olkapää vielä pois. Toi naksuminen ja huojuminen on jotain ihan hirveetä!
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti