EMDR sessio ja vanhat muistot (Fedja)

Varoitan: Tämä juttu ei ole herkässä mielenlaadussa oleville. Tässä puhutaan auto-onnettomuuksista, kuolemasta ja siihen liittyvästä kauhusta.

Tänään oli terapiaistunto, jossa suunnitelmana oli kokeilla, josko minun sydäriherkkyyttä saisi vähennettyä. Verenpaine nousee miltei aina, kun olen liikenteessä, kun pelkään kahden auton ajavan kolarin, auton ajavan kävelijän tai pyöräilijän päälle. Toisen onnettomuuden jälkeen tämä oli alussa niin paha, että kadun ylitys tuntui vaaralliselta tehtävältä, koska miten voin varmistua siitä, että autot eivät aja punaisia päin t.s. minun päälle. On se siitä lientynyt melkoisesti, mutta häiritsee elämää.

Sessiossa ensin tehtiin vähän alkumäärityksiä ja tultiin siihen tulokseen, että negatiivinen tunne itsestä on avuttomuus, kun ei voi hallita sitä, etteivät ihmiset tapa toisiaan liikenteessä. Ja positiivinen sitten sitä, että on turvallinen olo ja luottaa siihen, ettei onnettomuuksia satu solkenaan.

Sitten alkoi varsinainen EMDR. Terapeutti naputtelee polviin ja minä lähden kelaamaan toista autokolaria. Naputtelu loppuu ja terapeutti kysyy, että mitä nousee mieleen. Aluksi kenties avuttomuutta nousi mieleen, mutta aika äkkiä se muuttui vihaksi auton kuskia kohtaan, joka oli ohjannut auton suoraa kolmion takaa kadulle katsomatta tai pysähtymättä tuleeko autoja. Viha yltyi vaan yltymistään ja lopulta olisin ollut valmis mukiloimaan kaverin, kun lähti rattiin yliväsyneenä ja lääkkeen aiheuttamassa väsymyksessä, ja aiheutti täten minun joutumisen onnettomuuteen ja pahentuvat kivut. Aika armoton tunnun olevan.

No, sitä raidetta ei sitten jatkettu kauemmaksi, vaan palautin mieleeni tämänpäiväisen sydäritapahtuman. Siinä linja-auto lähti pysäkiltä ja vierestä meni auto kovaa kyytiä, jota linkkuri ei huomannut tai huomasi lopulta ja jarrasi. Siitä siis eteenpäin ja naputtelua polviin. Eipä se tahtonut edetä. Autot olivat koko ajan törmäyskurssilla ja välillä törmäys sitten mielikuvissa tapahtuikin. Mieleen tuli lasinsirujen helinä ja rutistuvan metallin ääni + raahausääni. Nämä tunnistin toisesta kolarista, kun linja-auto törmäsi automme takaoveen, koska ei ehditty pois alta. Siitä taas jatkettiin. Ensin olivat autot taas törmäyskurssilla ja katastrofi oli tapahtuva. Mielessä lause: "Ne ajaa kolarin. Ihan kauheeta." Sitten alkoi jostakin kaukaa tulla ajatus, että joku sanoo: "On tapahtunut kolari" ja tuli siihen liittyvä raskas tunnelma. Saman tien aloin itkeä. Ei ollut aavistustakaan minkä takia. Lopulta äiti oli se, joka sanoi, että on tapahtunut kolari ja sitten alkoi nousta mieleen 5 valkoista arkkua. Itku sen kuin kiihtyi. Voi hirvitys. Minun menneisyydessä on 2 pahaa kuolonkolaria. Yläasteaikana kuoli serkku ja 4 muuta nuorta, 3 yläaste- ja 2 lukioikästä, pahassa kolarissa. Tuli mieleen hautajaiset. Kauhea. Viisi arkkua perä kanaa kannettiin kirkkoon. Aivan kuin niitä olisi tullut loputtomiin. Pahinta itselle oli se, että en oikein tuntenut mitään ja samalla häpesin omaa kummallisuuttani. Olisihan minun pitänyt itkeä niin kuin muittenkin. Kirkossa muistan itkeneeni osittain, mutta jotenkin hankalia tuollaiset tunteet ovat minulle silloin olleet. Kirkossa oli monta sataa ihmistä ja paljon nuoria. Kaikilla oli suuri suru. Serkku oli siskoni hyvä ystävä ja hän itki. Minä taas jotenkin yritin paeta tilanteita. Nyt se itku sitten tieten tuli ulos, mistä lie koostuva. Ja tuli siinä samalla jokin yhteisöllinen suru kanssa mukana, koska enhän serkkuani kovin hyvin tuntenut.

Toinen tapahtuma saattaa sijoittua jo ala-asteaikaan. Isäni oli sisäoppilaitoksen rehtori. Oli oppilaitoksen joulujuhla. Matkalla joulujuhlaan 20km:n päässä 2 oppilasta kuoli auto-onnettomuudessa. Joulujuhlasta tuli itkujuhlat. Niissäkin oli pari-kolmesataa ihmistä. Kauhea tunnelma, kun tällainen määrä ihmisiä itkee yhdessä. Ja kun itse on ihan hämmentynyt ja peloissaan.

3. tapahtuma tapaturmaiseen kuolemaan liittyen oli, kun yksi oppilaista ajoi ylinopeutta ja 4km:n päästä oppilaitoksesta ajoi lapsen yli.

Karmeita juttuja. Ei minun enää tarvinnut ihmetellä sitä, miksi kolariakin voi pelätä, kun onhan minulla kokemuksia siitä, että siinä voi vahingoittua ja jopa kuolla.

Onkohan tuolla aivoissa sylintereitä, johon kertyy samanmoista materiaali. Kun sylinteri täyttyy, niin tulee oikosulku l. nuo minun sydärit.

Nyt illalla sitten lasin helinä ja metallin rusentuminen tulee mieleen yhä uudestaan ja se hiljaisuus kaiken metelin jälkeen, kun linja-auto törmäsi autoomme. Hiljaisuus autossa. Siis mitään ei tapahtunut. Etupenkillä olijat olivat ihan hiljaa ja liikkumatta. Samoin varmaan minä, vaikka ajatus raksutti. Seisahtuneessa tilassa autossa alkoi kuulua sihinä ja tuli jonkinlaista savua tai vesihöyryä, josta jouduin paniikkiin, koska etupenkin kautta olisi pitänyt päästä ulos ja etupenkkiläiset olivat seisahtuneessa tilassa. Pelkäsin, että auto syttyy tuleen. Ei onneksi syttynyt. Siinä kolarissa tuli minun oireitten pahenemisen lisäksi yksi retku lisää, joka oireilee parin vuoden jälkeen edelleen, mutta onneksi ilman näitä neurologisia oireita. Onneksi oltiin kaupunkialueella ja linja-auton vauhti meihin törmätessä oli n.50-60km tunnissa. Ennen törmäystä, kun näin l-auton olevan tulossa kohti, analysoin sitä ehdimmekö pois alta ja olin jo helpottunut, että ehditään. Saman tien rysähti.

Toivottavasti pelko nyt hellittää. Mukava on ainakin se, ettei ole yhtä hukassa kuin aikoinaan, vaan osaa ja pystyy itkemään, jos siltä tuntuu.