Nyt se on tehty (Tahdonvoimaa)

Vihdoin sain tehtyä sairaspäivärahahakemuksen - ELOKUULLE! Mulla vähän laahaa nämä jutut, kun ei jaksa itse välittää niistä. Ihan vitun sama, tuleeko rahaa mistään, jos elämässä ei muutenkaan mitään laatua. Ei mulla ole mitään, mihin rahaa kuluttaisin. Ehkä pitää aatella niin, että KUN tervehdyn, niin lähen Kelan kustantamalle lomalle. ;)

Miekkonen naputteli sairaspäivärahahakemuksen, onneksi sen voi tehdä Solo-tunnuksilla verkossa. Ihme, että Kela on noinkin moderni. Huomenna pistetään perään osapäivärahahakemus syys-marraskuulta, vaikka todellisuudessa olinkin lokakuun saikulla ja oon varmaan suurimman osan marraskuustakin. Mutta ei jaksa muutattaa sitä B-lausuntoa enää, kun nyt on jo kopioitu ja valmiina kirjekuoressa matkalla Kelaan!

Saas nähdä, mitä lekuri tuumaa, kun ehdotan sairaslomaa joulukuulle! Aattelin sanoa, että sen verran huonoon kuntoon olen mennyt työn/rasituksen myötä, että taitaa olla parempi huilia. Mikä on totta. Vieläkin palautellaan siitä syyskuun työrupeamasta.

Sehän oli sieltä mieltä elokuussa, että jos en ole joulukuussa terve, niin täytyy alkaa huolestua. Siinähän huolestuu. Eihän mun kunnon vuoksi voi enempää tehdä, mitä nyt tehdään. Ehkä hän tarkoitti, että jos en ole yhtään paremmassa kunnossa kuin silloin. Hoito lienee parasta Suomessa ja harjoittelen just niinkuin on ohjattu. Enempää ei voi oikein tehdä.

On muuten hirvee tunne, kun tietää, että jos tämä nykyinen hoito ei mua saa kuntoon, niin mikään muukaan ei saa. Sitä vaan koko ajan funtsii, että mitä helvettiä mä sitten teen? Kaikista rasittavinta olla melkein terve, muttei kuitenkaan.

Ihan kamala ajatus, että joutuisin joku päivä oikeasti sen valinnan eteen, jota mietin sairauden alussa, eli tappamaan itseni. Koska mähän en elä sellaista elämää, millä ei ole mitään laatua. Ja nyt sillä ei ole.

Kaikki on ihan sama. Eipä sitä osaa oikein iloita mistään, kun on niin tottunut kärsimään. Vähän sama ilmiö, kun psykologiasta tuttu opittu avuttomuus. Jos lapsi opetetaan siihen kotona, ettei se kuitenkaan osaa mitään, esim. mamma kuorii perunat vielä lukioikäiselle, niin lapsi oppii siihen avuttomuuteen ja alkaa noudattaa oppimaansa negatiivista ajattelu- ja toimintamallia. Mulla on vähän sama tilanne kärsimisen kanssa: en mä osaa nauttia hyvistä viikoista mitenkään, kun oon jo oppinut siihen, että niitä seuraa aina huono aika. Vaikka nyt just pitäis osata nauttia pienistä iloista, kun suuriakaan ei ole tarjolla.

Välillä aina funtsin, että miltähän tuntuis elää vailla huolta omasta terveydestä ja tulevaisuudesta? Sillä tavalla niinkuin suurin osa ihmisistä mun ympärille. Mutta mä en pysty edes miettimään sitä ilman, että alan välittömästi itkeä. Se on niin utopistinen ajatus, sattuu oikein sydämeen ajatella, että sitähän voisi olla tervekin! Ilman sitä sekunnin murto-osaa, ilman niitä liukkaita tennareita, reppua, puhelua jne. Sitä tulee niin katkeraksi ja vihaiseksi, ettei edes kannata ajatella, miten hyvin elämä voisikin olla ilman kaatumista. Jos tervehdyn, pidän tätä erinomaisena opetuksen vuotena. Jos jään tähän, katkeroidun lopuksi elämäkseni, joka ei sitten ole pitkä.

Toki kaikilla muillakin on omat huolensa mutta aika vähän on sellaisia kohtaloita, joihin en omaani riemusta kiljuen vaihtaisi. Oih, kumpa voi tehdä sellaisen elämän vaihdoksen! Laittaisin heti omastani ilmoituksen lehteen. Ottaisin ilomielin vastaan fudut/irtisanomiset/työttömyyden, hylsyn gradusta, lapsettomuuden, jonkun järjellisen sairauden, mihin olisi myös lääkitys, parisuhteen narsistin kanssa, ystävien selkäänpuukotuksen, konkurssin yms. Sen verran vittumainen oma tilanteeni on, että voisin lennosta vaihtaa sen edellä mainittuihin. Mitä tarjotaan vaihdossa?

Ps. Katotaan vaan, niin joudun varmaan käymään noistakin läpi osan. Sen verran paska säkähän mulla on ollut kaikessa! ;)