Nekin kerrat, kun olen lähtenyt johonkin, ei vaan palvellut tarkoitustaan, koska tiesin jo valmiiksi, mitä siitä seuraa. Syyskuussa näin jonkin verran frendejä, kävin lounaalla työimmeisten kanssa yms. ja kärsin aina loppupäivät siitä. Nyt oon lopettanut noikin pienet hetket suosiolla, kunnes kunto on sellainen, että oikeasti uskaltaa lähteä. Koomista sinänsä, mua esti lähtemästä milloin oli liian kova penkki, milloin selkänojan puute. Ei sitä muut ymmärrä, että kyse ei ole siitä, etteikö haluais lähteä, vaan ettei ole kuntoa.
Kylässä ovat kyllä käyneet ystävät ja sukulaiset mutta siitäkin seuraa vaan katastrofi, kun innostuu liiaksi 'emännöimään', kuten kaatelemaan kahvia yms. rasittavaa! Ja eihän hyviä ystäviä kehtaa tosta vaan nakata pihalle, kun tulee huono olo. Sit vetää itsensä ihan piippuun ja jumittaa koko seuraavan päivän. Mutta sitähän muut ei ole näkemässä...
Haaveilen niin siitä, että joskus vielä vois vaan lähteä kahville tai syömään ystävien kanssa ilman, että joutuu aina miettiin seurauksia. Saatika baariin tai humpalle johonkin. ;) Ja olishan se kiva tehdä jotain miehenkin kanssa. Koska se on varma, että kunnossa ei parisuhteesta saa oikein mitään irti, kun toinen tekee kaiken yksin, kun meikä ei pysty mihinkään. On tämä kyllä niin vitusta ettei hyvä tosi.
Ps. Mulla on odottanut pöytäliina ompelua nyt seitsemän kuukautta. ;) Kattellaan.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti