Sitä se fyssarikin sanoi, että olipa hyvä, ettet pystynyt tekeen mitään maalis-toukokuussa niin hermot sai lepoa ja aikaa toipua. Ja sitähän se on koko ajan korostanut: oman jaksamisen äärirajat *lievästi* ylittäen. Ei niinkuin syysskuussa! ;)
Kun yleensähän se menee just niin päin! Ihminen ei tajua, että on joku vaiva ja porskuttaa vaan eteenpäin. Niin mullakin oli nämä viisi vuotta ja varmaan oisin 2015 ihmetellyt, mikä helvetti mua vaivaa. Koska oireiluhan lisääntyi mutten tajunnut, mistä oli kyse. Vasta toi CST palautti mun mieleen ylipäänsä vanhat muistot siitä mostkarikaatumisesta ja sitten sytytti! Yksi kerta vaan pomppasin pöydältä ylös ja totesin fyssarille: 'Ei helvetti, mä oon elänyt tän oireiston ennenkin, eikä kukaan koskaan parantanut mua vaan vähensi ainoastaan oireita'.
Eli jossain määrin olen tyytyväinen, että kaaduin nyt, eikä tilanne lähtenyt händystä.
Suurin osa hänelle tulevista potilaista on kuulemma juuri näitä kroonistuneita tapauksia: kun ei perusterveydenhuollossa osata diagnosoida eikä hoitaa, niin potilaat tulee sitten 'viimeisen avun perässä' tonne! Ja uskon tuon täysin, mitä tässä blogissakin on nyt kirjoiteltu.
Mulla kävi käsittämätön säkä, että löysin tuon hoitopaikan vain kuukausi oireiden alkamisen jälkeen ja vaisto käski lopettaa OMT:t ja hieronnat silloin alussa. Joskus mullakin hyvä säkä siis. ;) Niin, ja ettei yläniskasta hajonnut mitään, kun oli se reppu, joka heivas painon alarankaan.
Kyllä mä ainakin luotan (vielä) fyssarin sanaan, että tervehdyn tästä täysin ja olotila on pidettävissä tuella ja yleiskunnosta/levosta/stressittömyydestä huolehtimalla. Helpommin sanottu kun tehty!
Yritän vaan aatella ja hokea itselleni, että fyssari on saanut kuosiin kuulemma 20 vuotta oireilleita, niin miksei minuakin? :) Mutta en mä silti menis vannomaan, että täysin tästä kuntoudun. Se ois jo pieni ihme... Niitä tapahtuu vaan elokuvissa!
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti