Kaksi piinaavaa tuntia (Musti)

Viime viikon yksi päivä ja sen kaksi tuntia ovat jääneet lähtemättömästi mieleeni, ei suinkaan ihanana kokemuksena, vaan juuri päinvastaisena.
Oikein sinne kutsukin tulee hienolla postikortilla, vaan koskaan ei tarvi pikkumustaa laittaa yllensä. Ja voi kuinka hitaasti jalat haluaisivat mennä tuon paikan ovesta sisään, mutta pakon edessä se on vain tehtävä. Joko nyt hyvät lukijat tiedätte mistä paikasta on kyse? Ette siis vieläkään, no annetaan lisää vihjettä.
Menen tuonne kyseiseen paikkaan aina viime minuuteilla jotta en kuule huoneesta, johon olen menossa, kuuluvaa poran ääntä. Niinpä niin, hammaslääkärihän tuo kyseinen paikka on.
Pienestä pitäen olen pelännyt sitä, alakoulu aikoina menimme useamman oppilaan ryppäänä vastaanotolle ja muistan menneeni pöydän alle "piiloon" kun vuoroni tuli. Lapsuudessani porat kylläkin olivat aivan toista kuin tämän ajan vastaavat ovat, joten selitys peloilleni löytyy sieltä kaukaa.
Vuosi sitten minulta jouduttiin poistamaan koko hammas ja nyt sen tilalle laitettaisiin uusi. Ensin poistettiin hammaskivi, se oli lastenleikkiä, mutta sitten lekuri lähestyi suutani puudutuspiikki valossa kiiluen. Suuni ei vaan tahtonut avautua, mutts mikäs auttoi, pakkohan se oli avata, muuten olis varmaan puuduttanu posken läpi... Sitten odoteltiin vaikutusta ja pian koko alaleuka ja toinen puoli kielestä oli paksuna ja turrana... Nyt suutani lähestyttiin poran muodossa ja huuleni tuntuivat liimautuneen kiinni, vaan ei auttanut, pora olisi vielä pahempi kuin puuduspiikki kaivautuessaan posken läpi.
Ei vaihtoehtoa, joten kiltisti vaan suu auki. Vanhat paikat pois ja sitten suuhuni ahdettiin kaksikin kertaa joku metallinen esine, luultavasti muotti, joka oli karsean makuista tahnaa täynnä. Nyt piti pakolla pitää suuta kaksi minuuttia kiinni, ei voinut nielaista, eikä kunnolla hengittää... Helvetti ajattelin, olis jotenkin surkuhupaisaa kuolla hammaslääkärin tuoliin.

Hammaslääkäri näki kauhun silmistäni ja taputti lohduttavasti olkapäätäni "pian tämä on ohi" sanoen. Ja kun se vihdoin viimein oli ohi, sain sanottua, "jos olisin tiennyt tän etukäteen, en olisi koskaan alkanut tähän "leikkiin" vaikka jokainen hammas olis pudonnut suustani".
Tiesin heti nuo sanat lausuttuani, ettei se ollut totta, koska muistin äitini tekarit, joita hän koitteli viikko tolkulla suuhunsa saamatta ikinä mahtumaan ja nakkasi ne lopulta naulaan tokaisten, "helevetti, noita en suuhuni pistä, syön ikenillä". Ja niin hän myös söi, yli kolmekymmentä vuotta...
Kauheaa kuinka pitkä stoori noista hampaista nyt tulikaan, mutta ainahan voi lopettaa lukemisen kesken jos alkaa tuntuun puuduttavalta.